Haluista ja himoista

Ympäristömme on pullollaan erilaisia ärsykkeitä. Mainokset, ohikulkevat ihmiset ja ajoneuvot, niiden äänet, sekä lukuisat muut asiat, vaativat huomiotamme osakseen. Miellyttävät asiat vetävät puoleensa ja epämiellyttävät työntävät poispäin. Miksi näin? Minkä vuoksi esimerkiksi kova liikenteenmelu vaatii huomiotamme puoleensa ja nostaa verenpainetta? Tai miksi olut ja tissit tekevät kaikista massatapahtumista taloudellisesti kannattavia?

Kuvitellaan, että olisin lääkiksen aikana tehnyt syventävät opintoni kehitysbiologian laitoksella. Siellä ollessani, olisin tietenkin halunnut luoda ihka oman ”mallieliön”. Sellaisen sympaattisen, pienen, vihreän, neliraajaisen, pitkäkaulaisen ja suurisilmäisen otuksen. No, kyllä te tiedätte. Olisi myös ollut kiva, jos se olisi pysynyt hengissä edes sen aikaa, että saan syvärini tehtyä. Mitä tällaisen eliön geneettiseen koodiin olisi siis pitänyt ohjelmoida? Mitä sen tulisi tuntea, jotta se pitäisi itsensä hengissä? Ainakin sen tulisi osata hankkia energiaa niin hyvin, ettei se jäisi muiden koe-eläinten jalkoihin tässä eloonjäämiskamppailussa. Ohjelmoisin sen siis saamaan nautintoa aina kun se löytää jotain runsaasti energiaa sisältävää ravintoa. Kyseisten ruokien ja ruokailupaikkojen tulisi lisäksi jättää pysyvä positiivinen muistijälki tämän otuksen aivoihin. Tällöin se osaisi palata niiden luokse myös myöhemmin. Kaikkien vaurioita aiheuttavien asioiden puolestaan tulisi saada aikaan mahdollisimman epämiellyttäviä tuntemuksia; kipua, pahoinvointia, ahdistusta, etc. Itseasiassa jo näistä vaaroista kertovien viestien, kuten äänien, olisi hyvä nostaa ystäväni vireystilaa. Valmistaa se taistelemaan taikka pakenemaan.

Jatketaan kuvittelua ja oletetaan, että labran olosuhteet olisivat kovin muuttuvaiset. Kaikenmaailman kesätyöntekijöitä touhuamassa omien projektiensa parissa ja siivoamassa sitten niiden perään jälkiään milloin minkäkinlaisilla puhdistusaineilla. En voisi olla varma, että mikään tämän pienen luomukseni elinympäristössä pysyisi kovin kauaa samanlaisena. Olisi siis hyvä, jos siitä olisi useita, hieman toisistaan poikkeavia, versioita. Vielä näppärämpää jos se itse tekisi ne minun puolestani. Ohjelmoisin sen siis samantien pariutumaan toisen (kaverini syväriprojektin tuloksena syntyneen) mallieliön kanssa. Parin yhteensovittelun, eli parittelun, tulisi tietenkin jälleen tuottaa suurta nautintoa. Samoin tämän toisen eliön huomion saamisen tulisi tuntua hyvältä. Aiempien, perustarpeiden tyydyttämiseen tähtäävien, koodien toiminta olisi siis riittävän hyvää, jos eliöni vain pääsisi siirtämään geneettisen koodinsa eteenpäin.

Evoluutio vinkkelistä katsottuna emme eroa kovinkaan paljoa tästä pienestä vihreästä otuksesta. Ainakin yksi keskeinen ero kuitenkin on. Me kykenemme havainnoimaan itse itseämme. Olemaan tietoisia mielemme liikkeistä. Sen kautta voimme siis myös tunnistaa ja tiedostaa mitä haluamme. Voimme myös älyllisesti eritellä onko halun kohde oikeasti tavoittelemisen arvoinen. Johtaisiko sen saaminen todella onneen? Vai pelkästään lyhytkestoiseen henkilöhtaiseen nautintoon? Kannattaako minun siis ylipäänsä käyttää rajallista aikaani sen tavoitteluun?

Jokainen vastaa näihin kysymyksiin omalla tavallaan ja halun kohteesta riippuen. Itse olen todennut olevani onnellisimmillani silloin kun olen läsnä. Hetkinä, jolloin en halua tehdä mitään muuta, kuin juuri sitä, mitä olenkin jo sillä hetkellä tekemässä. Ja juuri siellä missä jo olen. Mm. merkityksellisiltä tuntuvat ihmissuhteet ja työ, liikunta ja meditaatio tarjoavat itselleni näitä hetkiä. Näitä asioita on siis hyväkin haluta.

Sen sijaan kun olutmainos, tai makea munkki, seuraavan kerran vilahtaa näkökenttämme rajamailla, niin voimme ainakin yrittää olla tietoisia omasta reaktiostamme ennen kuin säntäämme sen perään. Kasvavan tiedostamisen kautta voimme hiljalleen myös muuttaa itseämme. Jos siis niin haluamme.

"All happiness comes from the desire for others to be happy.
All misery comes from the desire for oneself to be happy."

-Shantideva