sunnuntai 27. toukokuuta 2012

Miksi?

Ajoittain minulle tulee tarve kirjoittaa. Tarve jäsennellä omia ajatuksiani paperilla. Kun ajatuksen laittaa paperille, niin sitä on helpompi tarkastella. Muokata. Huomata epäjohdonmukaisuudet omissa päättelyketjuissa ja korjata niitä. Tai hylätä koko ajatus. Kirjoittaminen siis selkeyttää omaa ajatteluani. Silti se on jäänyt viime aikoina hyvin vähälle.
Pari kuukautta sitten päähäni pälkähti, että voisin alkaa pitää blogia. Sinne voisi kirjoittaa itseään kiinnostavista aiheista ja tällöin näitä aiheita koskevia ajatukset myös selkenisivät. Se, että tekstit tulisivat kaikkien nähtäville lisäisi entisestään tarvetta kirkastaa omaa ilmaisuaan. Lisäksi ajatuksiaan saattaisi päästä  peilailemaan muiden ihmisten vastaaviin ja saada siten myös uusia näkökulmia eri aiheisiin.

Tänään minulla oli vapaapäivä ja runsaasti luppoaikaa. Polkiessani isoäitini luo muistelin mielessäni kuluneen viikon tapahtumia. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kohtaaminen, jonka halusin kirjoittaa ylös ja (nyt päätettyäni avata tämän blogin) jakaa myös muiden kanssa.
Alkuviikosta istuin pari päivää kaikille erikoistuville suunnatussa pakollisessa lähijohtajakoulutuksessa. Kyseisiin opetuksiin meneminen tuntui hieman vastahakoiselta. Ehkäpä osittain juuri tämä pakon takia. Iloiseksi yllätykseksi ensimmäinen päivä alkoi kuitenkin oikeasti mielenkiintoisella Martti Kekomäen esityksellä johtamisesta. Tämä entinen lastenkirurgi oli pari vuosikymmentä sitten vaihtanut kliinisen potilastyön terveydenhuollon hallintoon ja jäänyt sille tielle. Nykyään suurin osa hänen ajastaan kuluu terveydenhuollonjohtajia kouluttaessa.

Kekomäellä oli ihailtavan vahva näkemys siitä, miten yhteiskunnan (yhtenä) tehtävänä on tukea ihmisten pärjäämistä. Lääkärin taustastaan huolimatta hän ei kuitenkaan korostanut lääketieteen roolia tämän tavoitteen saavuttamisessa. Päinvastoin. Puhuessaan terveydenhuollon ammattilaisille hän painotti sitä, että vaikka terveydenhuollon rahoitus täytyy myös tulevaisuudessa pystyä turvaamaan, niin emme voi joka tilanteessa olla kovaan ääneen vaatimassa lisää rahaa terveydenhuollon pohjattomaan kukkaroon. Ainakaan silloin, jos se sama raha on pois koulutukselta. Yhdysvalloissa ollaan tällä hetkellä tilanteessa, jossa jokainen terveydenhuoltoon käytetty lisädollari vähentää väestön terveyttä. Samasta maasta löytyvät myös maailman huonoimmat (ja todennäköisesti myös maailman parhaat) koulut. Ilman riittävää perussivistystä ja (osittain myös koulussa hankittavia) sosiaalisia taitoja nuoret syrjäytyvät. Siksi koulutuksen rahoitus on tärkeämpää kuin terveydenhuollon. Syrjäytyminen on iso ongelma ja siihen on varmasti myös monia muita syitä kuin pelkkä koulutusmäärärahojen niukkuus. Näiden rajallisten määrärahojen mahdollisimman viisas jakaminen on kuitenkin se asia, johon osa kuulolla olleista ihmisistä saattaa pystyä vaikuttamaan.

Eniten pidin kuitenkin siitä, että "Keko" (kuten häntä ilmeisesti varsin yleisesti kutsutaan) korosti kovasti ”Miksi?” kysymisen tärkeyttä. Aina ennen kun ryhdytään touhuamaan, niin pitäisi pohtia, että mitä nyt oikein tehdään. Ja ennen kaikkea miksi. Näin vältytään tuhlaamasta yhteiskunnan varoja sellaisiin projekteihin, jotka saattavat kyllä tuottaa hoitopäiviä tai potilaskäyntejä, mutta eivät kuitenkaan lopulta tuota terveyttä tai hyvinvointia. Työskentelen itse Helsingissä terveysasemalla, jossa palkkaus määräytyy ns. listamallin mukaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että kyseisessä mallissa lääkäri saa palkkaa sitä enemmän, mitä enemmän potilaita hän katsoo. Voidaankin pohtia, tuottaako tällainen toimintamalli enemmän potilaskäyntejä vai terveyttä.

Elämä on rajallinen ja ilman riittävän usein toistettua asioiden kyseenalaistamista sen voi vahingossa viettää sellaisten asioiden parissa, joita ei loppupeleissä koekaan tärkeiksi. Jos taas pystyy perustelemaan omat tekemisensä itselleen rehellisesti ja tietää, että miksi niitä oikein tekee, niin tuloksena on huomattavasti eheämpi mieli ja onnellisempi yksilö. Optimitilanteessa tämä pohdiskelu johtaa siihen, että yksilö kokee hetkestä hetkeen kaiken tekemisensä tarkoituksenmukaisina. Joko lyhyen tai pitkän tähtäimen suunnitelmia ajatellen. Tämä tuo elämään sellaista mielekkyyttä, jota ei ole mahdollista löytää muilla keinoin.


Yllä olevat ajatukset eivät ole suoria lainauksia Kekomäen esityksestä, vaan niihin on vapaasti assosioitu myös aiempia pohdiskeluitani aiheesta. Oli kuitenkin todella hienoa ja inspiroivaa jälleen huomata, että on olemassa elämään intohimoisesti suhtautuvia, älykkäitä, viisaita ja hyväntahtoisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka oikeasti haluavat kaikkien parasta. Tai kuten ”Keko” asian ilmaisi – sitä, että me kaikki pärjäämme.