Hometaloista ja ennaltaehkäisystä

Terveyskeskuksessa vastaanotolleni tuli nuori nainen lapsensa kanssa. Käynnin syyksi hän ilmoitti homeisen asunnon. Sekä oman jaksamisensa. Tämä väsähtäneen oloinen nainen vaati laboratoriokokeista, joilla voitaisiin osoittaa, etteivät he voi enää asua nykyisessä vuokra-asunnossaan. Asunnossa oli kuulemma silminnähden hometta ja lisäksi hänellä oli samoja oireita, väsymystä ja toistuvia ylähengitystieinfektiota, kuin aiemmissa homeasunnoissa (joista he olivat siis joutuneet muuttamaan pois). Hän ei olisi jaksanut pyytää vuokraisäntää jälleen tekemään homemittauksia ja käymään läpi samaa byrokratiaa ja muuttorumbaa. Vastahan se oli takana.

Valitettavasti minulla ei ollut tarjota kyseisenkaltaisia laboratoriokokeita. Noin puolet homeelle altistuneista saa paikallisia ärsytysoireita (silmien ja ihon kirvelyä, jne.) ja osalle tulee lieviä yleisoireita, kuten väsymystä. Myös astma, homepölykeuhko, silmätulehdukset sekä erilaiset sekundaari-infektiot (poskiontelontulehdukset, korvatulehdukset ja keuhkoputkentulehdukset) voivat olla homeperäisiä. Spesifi homeallergia sen sijaan on hyvin harvoin oireiden taustalla. Sellaista epäiltäessä, voidaan mitata veren IgE -luokan vasta-ainepitoisuuksia ja tehdä ihopistokokeet (prick-testit). Tällöin rakennustutkimuksessa on kuitenkin ensin todettava tiettyjä mikrobeja (joiden tiedetään aiheuttavan oireita) ja oireiden on sovittava allergiaan. Väsymys ja toistuvat flunssat eivät täytä jälkimmäistä kriteeriä. Laboratoriotestien tulokset olisivat siis todennäköisesti negatiiviset, mutta oireet voisivat edelleen olla homeesta peräisin. Eli jos asunto on homeessa, niin ongelman ratkaisu on hankkiutua eroon homeesta. Joko asuntoa vaihtamalla taikka entistä korjaamalla.

Tätä tekstiä ei voi kutsua harvinaislaatuiseksi tapausselostukseksi. Voidaan nimittäin sanoa, että Helsingissä on tällä hetkellä homeongelma. Suomalaisista pientaloista yli puolessa, ja lähes joka toisessa kerrostalohuoneistossa, on korjausta edellyttäviä kosteusvaurioita. Yhtä yleisiä ne ovat myös kouluissa, päiväkodeissa ja työpaikoilla. Näihin kosteusvaurioihin liittyy lähes aina rakenteiden homeongelma. 1950–60-luvuilla rakennetuissa taloissa kosteusvaurioita on etenkin alapohjissa, 70-luvun tasakattorakennuksissa yläpohjien rakenteissa. Uudemmissa taloissa kosteusvaurioiden taustalla ovat erilaiset rakennusvirheet ja putkivahingot. (1)

Edellä mainittujen tietojen, ja psykiatrisen sairaanhoitajan numeron, lisäksi minulla ei ollut tarjota tälle uupuneelle naiselle juurikaan muuta. Ei varmasti paras, eikä kustannustehokkain, tapa ratkaista kehnojen asumisolojen aiheuttamia mielenterveysongelmia. Ennaltaehkäisy sen sijaan olisi useimmiten tehokkain, ja pitkällä aikavälillä myös halvin, ratkaisu moneen ongelmaan. Tämä pätee todennäköisesti myös rakennusalalla. Kun rakentaa kerralla kunnollista, niin ei tarvitse myöhemmin tehdä kalliita korjauksia. Ja jos taas korjauksia täytyy tehdä, niin sitten niitä täytyy tehdä. Samalla ennaltaehkäistäisiin myös ihmisten uupumista ja mielenterveysongelmia.

(1)               Lääkärin käsikirja; Reijula K., Homealtistumisen selvittely kosteusvauriorakennuksissa (2010).

Haluista ja himoista

Ympäristömme on pullollaan erilaisia ärsykkeitä. Mainokset, ohikulkevat ihmiset ja ajoneuvot, niiden äänet, sekä lukuisat muut asiat, vaativat huomiotamme osakseen. Miellyttävät asiat vetävät puoleensa ja epämiellyttävät työntävät poispäin. Miksi näin? Minkä vuoksi esimerkiksi kova liikenteenmelu vaatii huomiotamme puoleensa ja nostaa verenpainetta? Tai miksi olut ja tissit tekevät kaikista massatapahtumista taloudellisesti kannattavia?

Kuvitellaan, että olisin lääkiksen aikana tehnyt syventävät opintoni kehitysbiologian laitoksella. Siellä ollessani, olisin tietenkin halunnut luoda ihka oman ”mallieliön”. Sellaisen sympaattisen, pienen, vihreän, neliraajaisen, pitkäkaulaisen ja suurisilmäisen otuksen. No, kyllä te tiedätte. Olisi myös ollut kiva, jos se olisi pysynyt hengissä edes sen aikaa, että saan syvärini tehtyä. Mitä tällaisen eliön geneettiseen koodiin olisi siis pitänyt ohjelmoida? Mitä sen tulisi tuntea, jotta se pitäisi itsensä hengissä? Ainakin sen tulisi osata hankkia energiaa niin hyvin, ettei se jäisi muiden koe-eläinten jalkoihin tässä eloonjäämiskamppailussa. Ohjelmoisin sen siis saamaan nautintoa aina kun se löytää jotain runsaasti energiaa sisältävää ravintoa. Kyseisten ruokien ja ruokailupaikkojen tulisi lisäksi jättää pysyvä positiivinen muistijälki tämän otuksen aivoihin. Tällöin se osaisi palata niiden luokse myös myöhemmin. Kaikkien vaurioita aiheuttavien asioiden puolestaan tulisi saada aikaan mahdollisimman epämiellyttäviä tuntemuksia; kipua, pahoinvointia, ahdistusta, etc. Itseasiassa jo näistä vaaroista kertovien viestien, kuten äänien, olisi hyvä nostaa ystäväni vireystilaa. Valmistaa se taistelemaan taikka pakenemaan.

Jatketaan kuvittelua ja oletetaan, että labran olosuhteet olisivat kovin muuttuvaiset. Kaikenmaailman kesätyöntekijöitä touhuamassa omien projektiensa parissa ja siivoamassa sitten niiden perään jälkiään milloin minkäkinlaisilla puhdistusaineilla. En voisi olla varma, että mikään tämän pienen luomukseni elinympäristössä pysyisi kovin kauaa samanlaisena. Olisi siis hyvä, jos siitä olisi useita, hieman toisistaan poikkeavia, versioita. Vielä näppärämpää jos se itse tekisi ne minun puolestani. Ohjelmoisin sen siis samantien pariutumaan toisen (kaverini syväriprojektin tuloksena syntyneen) mallieliön kanssa. Parin yhteensovittelun, eli parittelun, tulisi tietenkin jälleen tuottaa suurta nautintoa. Samoin tämän toisen eliön huomion saamisen tulisi tuntua hyvältä. Aiempien, perustarpeiden tyydyttämiseen tähtäävien, koodien toiminta olisi siis riittävän hyvää, jos eliöni vain pääsisi siirtämään geneettisen koodinsa eteenpäin.

Evoluutio vinkkelistä katsottuna emme eroa kovinkaan paljoa tästä pienestä vihreästä otuksesta. Ainakin yksi keskeinen ero kuitenkin on. Me kykenemme havainnoimaan itse itseämme. Olemaan tietoisia mielemme liikkeistä. Sen kautta voimme siis myös tunnistaa ja tiedostaa mitä haluamme. Voimme myös älyllisesti eritellä onko halun kohde oikeasti tavoittelemisen arvoinen. Johtaisiko sen saaminen todella onneen? Vai pelkästään lyhytkestoiseen henkilöhtaiseen nautintoon? Kannattaako minun siis ylipäänsä käyttää rajallista aikaani sen tavoitteluun?

Jokainen vastaa näihin kysymyksiin omalla tavallaan ja halun kohteesta riippuen. Itse olen todennut olevani onnellisimmillani silloin kun olen läsnä. Hetkinä, jolloin en halua tehdä mitään muuta, kuin juuri sitä, mitä olenkin jo sillä hetkellä tekemässä. Ja juuri siellä missä jo olen. Mm. merkityksellisiltä tuntuvat ihmissuhteet ja työ, liikunta ja meditaatio tarjoavat itselleni näitä hetkiä. Näitä asioita on siis hyväkin haluta.

Sen sijaan kun olutmainos, tai makea munkki, seuraavan kerran vilahtaa näkökenttämme rajamailla, niin voimme ainakin yrittää olla tietoisia omasta reaktiostamme ennen kuin säntäämme sen perään. Kasvavan tiedostamisen kautta voimme hiljalleen myös muuttaa itseämme. Jos siis niin haluamme.

"All happiness comes from the desire for others to be happy.
All misery comes from the desire for oneself to be happy."

-Shantideva

Sanoista ja ymmärtämisestä

Lueskelen parhaillaan mielenkiintoista, neurologi Oliver Sacksin kirjoittamaa, Seeing voices -nimistä kirjaa. Kirja kertoo kuuroista ihmisistä, sekä siitä, miten keskeinen asema kielellä on ajattelumme kehittymisessä.

Kieli ei synny aivoissa luonnostaan ilman ulkopuolista apua. Se on pikemminkin kulttuurimme tulos. Sanat viittaavat aina johonkin. Ensin on oltava kokemus jostain ja sen jälkeen sen voi nimetä. Ja jotta asioista voitaisiin viestiä, niin näiden nimien on oltava yhteisesti sovittuja. Tällä tavoin on tullut mahdolliseksi siirtää tietoa myös sukupolvelta toiselle.

Syntymäkuuroilla ihmisillä ei voi olla minkäänlaista kokemusta äänistä, eikä siten myöskään puhutusta kielestä. Heidän on siis nimettävä kokemuksena muilla tavoin. Pienten lasten aivot ovat erityisen herkät kielenoppimiselle. Olisikin tärkeää, että kuurous tunnistettaisiin mahdollisimman varhaisessa vaiheessa, jotta vanhemmat voisivat alusta asti viestiä lapsensa kanssa viittomakielellä. Noin puolen vuoden iässä lapsi alkaa tavallisesti jokellella. Jokeltelu sisältää ympäristössä käytetyn kielen äänteitä tai viittomakielen tapauksessa viittomia. Ilman tältä pohjalta kehittyvää kieltä lapsen maailma on vaarassa jäädä pelkkien havaintokokemusten varaan.

Syntymäkuurot ihmiset, jotka eivät ole oppineet mitään kieltä aikuisikään mennessä ovatkin useimmiten lahjakkaita visuaalisissa tehtävissä kuten esimerkiksi piirtämisessä. Heidän abstraktiajattelunsa on kuitenkin kehittymätöntä. Useimmat heistä eivät osaa yleistää asioita ja esimerkiksi aikamääreiden käsittäminen ei onnistu. Myös kysymysten käsittäminen kysymyksiksi on heille hankalaa. Sen sijaan ihmiset jotka ovat jo varhain omaksuneet äidinkielekseen jonkin viittomakielen myös ajattelevat sen avulla täysin sujuvasti. Sekä abstrakteja, että konkreettisia asioita.

Jokainen ihminen viittaa käyttämillään sanoilla aina omiin subjektiivisiin kokemuksiinsa. Käsityksemme esimerkiksi kissoista on muotoutunut sen kautta, että olemme joskus nähneet kissan. Tämän jälkeen joku (yleensä äiti tai isä) on nimennyt tämä kokemuksen. Konkreettisista asioista kommunikoidessa tulee harvoin vastaan ongelmia, mutta mitä abstraktimmista asiasta on puhe, sen suurempi on myös väärinymmärryksen vaara. Sana ”kissa” on siis aika turvallinen. Se herättää meissä useimmissa ilmeisesti hyvin samankaltaisen mielikuvan. Kokemuksemme tästä (useimmiten) karvaisesta eläimestä ovat siis olleet riittävän samanlaiset, jotta siihen voidaan viitata tällä yhdellä sanalla. Sen sijaan sanat ”elintaso” ja ”hyvinvointi” ovat jo paljon haasteellisempia. Molemmat sanat vilisevät mm. poliittisessa keskustelussa tuon tuostakin ja niitä käytetään myös jos jonkinmoisten asioiden perusteluina. Vaan kuinkahan monella meistä on samanlainen mielikuva noiden sanojen sisällöstä? Ne siis vaativat jo paljon enemmän määrittelyä, jotta niiden pohjalta voidaan käydä mielekästä keskustelua.

Viestin välittymisen kannalta se, mihin sanoilla viitataan, on kuitenkin tärkeämpää, kuin se, mitä sanoja tarkalleen ottaen käytetään. Riittää, että toinen lopulta tavoittaa sen mihin on haluttukin viitata. Kasvokkain puhuessa ilmeet, eleet ja äänensävy ohjaavat kuulijan ajatusta oikeaan suuntaan. Kirjoitetussa kielessä näitä ei ole ja siksi väärinymmärryksen vaara on suurempi. Toki tällöinkin rivien välistä voi lukea paljon.

On mahtava tunne, kun kokee, että toinen ihminen ymmärtää minua täysin. Tai kun itse koen ymmärtäväni toista ihmistä. Tällöin oman erillisyyden tunne on hetkeksi poissa ja ollaan samalla aallonpituudella. Käyttämämme kieli on keskeinen väline tämän päämäärän saavuttamisessa ja siihen kannattaa siis kiinnittää huomiota. Vielä sitäkin tärkeämpää on kuitenkin se, että taustalla on molempien osapuolien vilpitön tahto ymmärtää ja tulla ymmärretyksi.

"Better than a thousand hollow words, is one word that brings peace."

-Buddha

Itsekunnioituksesta

Monet ystäväni ovat töissä terveysasemilla eri puolilla Etelä-Suomea. On ollut mielenkiintoista kuulla ihmisten kokemuksia eri paikoista. Paikoitellen järjestelmä tuntuu toimivan hyvin ja töiden tekeminen on mielekästä. Valitettavan monessa paikassa näin ei kuitenkaan ole. Helsingin seudultakin löytyy alueita, joiden lääkärinviroista vain pieni osa on täytettyinä. Tämä seurauksena myös väestö on huonommin hoidettua. Työympäristönä tällainen paikka voi siis olla kovinkin kuormittava. Töitä olisi tarjolla enemmän kuin niitä kukaan ehtii tekemään.

Lääkärinä joutuu ottamaan vastuuta ja tekemään ajoittain vaikeitakin päätöksiä. Jos potilaita on paljon ja kiire pukkaa päälle, niin stressitasot alkavat helposti nousta. Tekisi mieli hoitaa tämä asia perusteellisemmin, mutta oven takana kolkuttelee jo uusi potilas. Tähän asiaan käyttämäni aika on siis muilta pois. Heidän joukossaan saattaa olla myös joku, joka tarvitsisi aikaani ja huomiotani enemmän kuin juuri nyt huoneessa oleva ihminen. Silti tuntuu hölmöltä hoitaa asioita vain puolittain kun tietää, että ne voisi tehdä paremminkin. Tulee riittämätön olo. Toisaalta jos taas kuormitan itseäni liikaa, niin pidemmän päälle alan voimaan pahoin. Silloin se heijastuu välittömästi myös läheisiini, ystäviini ja potilaisiini. Ei tee mieli auttaa enää ketään. Jossain vaiheessa tulee siis vastaan raja, jolloin se, että sanoo ”kyllä” toiselle ihmiselle, tarkoittaa samalla sitä, että sanoo ”ei” kaikille muille.

Me kaikki haluamme olla onnellisia. Meillä kaikilla on myös siihen oikeus ja mahdollisuus. Ollakseen onnellinen, on kuitenkin pystyttävä kunnioittamaan itseään. Itsekunnioitus puolestaan on hyvin pitkälti riippuvaista siitä mitä tekee ja mitä ajattelee. Etenkin siitä mitä ajattelee itsestään. Meillä on luontainen tarve kokea itsemme tarpeellisiksi ja saada arvostusta siitä mitä teemme. Löytää syy olemassaolollemme.

Useimmat meistä arvostavat toisten auttamista ja pitävät sitä tarkoituksenmukaisena työnä. Jos siis työskentelee yhteisen hyvän eteen, niin itsekunnioitus kasvaa luonnostaan.  Ja toisaalta jos taas aiheuttaa muille harmia, niin omatunto alkaa soimata. Ei ole siis mahdollista erottaa omaa ja muiden onnellisuutta toisistaan. Tästä vinkkelistä katsottuna lääkärintyöt ovat oikein mainio juttu. Saa päivät pitkät touhuta ihmisten parissa ja kokea tekevänsä jotain konkreettista. Jotain, josta on hyötyä. Ja jota myös arvostetaan. Kaiken touhun keskellä on kuitenkin turhan helppoa unohtaa huolehtia myös itsestään.

Tärkeä osa itsekunnioitusta on itsestään, kehostaan ja mielestään, huolehtiminen; syöminen, nukkuminen, peseytyminen, fyysinen harjoittelu, rentoutuminen, jne. Huolehtimalla näistä perusasioista pysyy terveempänä ja jaksaa ajoittain myös hiukan hymyillä. Tällöin ei myöskään joudu olemaan muiden huolehdittavana. Itsestään huolehtiminen on siis sekä esimerkillistä toimintaa, että yhteisen hyvän eteen ponnistelua. Ja nämä molemmat ovat enemmän kuin hyviä syitä kunnioittaa itseään.

Liikunnasta ja mielenterveydestä

Olemme kehollisia olentoja. Ja jos keho otettaisiin meiltä pois, niin mitä jäisi jäljelle? Mieli? Sielu? Puhdas tietoisuus? Voisiko se olla olemassa ilman kehoa? Kokemuksen ja järkeilyn pohjalta tuntuu, että ei voi. Vaikka omia mielenliikkeitään kuinka tutkii ja erittelee, niin ei löydä mitään pysyvää, vaan ainoastaan alati muuttuvan ajatusten, tunteiden ja aistimusten virran. Virran, jonka sisältö on kiinteästi kytköksissä kehoomme. Hieman yksinkertaistaen voidaan ajatella, että aistimukset ovat aistielintemme tuomaa informaatiota ympäristöstä tai kehomme toiminnasta. Tunteet ja mielialat taas ohjaavat käytöstämme siten, että pysymme hengissä, saamme jälkeläisiä ja pidämme huolta siitä, että myös jälkikasvu (ja muut läheiset ihmiset) pysyvät hengissä. Ajatuksemme puolestaan jäsentävät tätä kaikkea ja mahdollistavat kommunikoinnin (ajatustenvaihdon) muiden yksilöiden kanssa. Mielen sisältö on siis hyvin kehollista. Näin ollen voisikin ajatella, että se mitä nimitämme ”minäksi” tai ”itseksi” sisältää sekä kehon että mielen. ”Minä” on siis kehomieli.

Palasin tällä viikolla takaisin täysipäiväiseen (ja täysiviikkoiseen) terveyskeskustyöhön. Lisäksi olen tehnyt iltaisin ja nyt viikonloppuna myös tutkimusta. Vaikka molemmat työt ovat mielenkiintoisia ja nautin niiden tekemisestä, niin (yllätys yllätys) muutamana iltana olin selkeästi tavallista väsyneempi. Minulla oli ahdistunut olo ja tuntui, ettei mikään oikein kiinnostanut.

Ajoittainen masentunut mieliala ja ahdistuneisuus ovat osa elämää. Riippuu hyvin paljon määritelmästä, milloin niistä tulee ongelmia.  Viime vuosina tehtyjen tutkimusten (ja niissä käytettyjen kriteerien) mukaan noin neljäsosalla suomalaisista on mielenterveysongelmia (1). Mielen ongelmia. Tämä on kuitenkin hyvin yksioikoinen näkökulma. Harva (jos yksikään) ongelma voidaan paikallistaa pelkän mielen alueelle. Sen sijaan on voitu osoittaa, että yhä useampi mielenterveysongelma onkin peräisin ”kehosta”. Tai ehkä ennemminkin oman kehon laiminlyömisestä. Monet meistä arvostavat myötätuntoa, älykkyyttä, sosiaalisia suhteita, tehokasta ajankäyttöä sekä useita muita ensisijaisesti mielen toiminnoiksi miellettäviä ominaisuuksia. Siinä samalla tulee kuitenkin helposti laiminlyötyä toinen puoli itsestään. Keho. Ja ennen pitkää sen kyllä huomaa myös mielessään.

Eräs toimivaksi todettu tapa hoitaa itseään on liikunta. Useimmille lienee selvää, että kun lihasta kuormitetaan, niin se kasvaa ja siitä tulee vahvempi. Keuhkojen ja sydämen rasittaminen puolestaan parantaa hapenottokykyä. Säännöllisen fyysisen aktiivisuuden seurauksena tuki- ja liikuntaelimistö pysyykin vetreänä, rasituksen sietokyky riittävänä ja sokeritasapaino kunnossa pitkälle vanhuusikään. Kun on terve, niin on helpompaa olla myös onnellinen.

Liikunnalla näyttää kuitenkin olevan myös suoria vaikutuksia aivoihin. Sen on todettu, mielialalääkkeiden tapaan, lisäävän mm. hermokasvutekijä BDNF:n (brain derived neurotrophic factor) määrää useilla eri aivoalueilla. (2) Tämä lisää mm. uusien aivosolujen tuotantoa hippokampuksessa, joka on aivojen tärkeimpiä muistiin liittyviä rakenteita. (3) Uuden oppiminen helpottuu ja on helpompaa sopeutua tähän alati muuttuvaan maailmaan. Tämän pohjalta ei olekaan yllättävää, että liikunta on todettu useissa tutkimuksissa kaikkia lääkehoitoja tehokkaammaksi keinoksi mm. masennuksen hoidossa. (4) Samoin on osoitettu, että liikkuvilla vanhuksilla on parempi muisti ja heidän järkensä leikkaa nopeammin kuin muilla ikätovereilla. (5)

Kuten arvata saattaa, niin kuluneella viikolla ”hoidin” myös omaa mielenterveyttäni (tai kehomieltäni) liikkumalla; kävin päivittäin joko lenkkeilemässä, punttailemassa tai kiipeilemässä. Treenien jälkeen olo olikin aina aivan toisenlainen; ihmiset ja asiat jaksoivat kiinnostaa ja erilaiset pienet asiat tuottivat jälleen nautintoa. Lähtökohtaisesti päivät kannattaa toki suunnitella niin, ettei itseään tarvitse ”hoitaa” liikunnalla (tai millään muullakaan). Tällöin liikunnan aikaansaama hyvänolontunne ”ei kulu” huonon olon korjaamiseen, vaan on pelkästään plussaa normifiiliksen päälle. Näin tulee hymyiltyä useammin.

Viitteet:

(1) Pirkola ym. 2002. MielenterveysAtlas2005, Stakesin verkkojulkaisu.

(2) Castrén E. Hermoston muovautuvuus ja masennuksesta toipuminen. Duodecim 2009 ;125(16):1781-6

(3) Allen ym. The neurotrophins and their role in Alzheimer's disease. Curr Neuropharmacol. 2011 Dec;9(4):559-73.

(4) Daley ym. Exercise to treat depression. BMJ. 2012 Jun 6;344:e3181

(5) Voss ym. The influence of aerobic fitness on cerebral white matter integrity and cognitive function in older adults: Results of a one-year exercise intervention. Hum Brain Mapp. 2012 Jun 5.

Muutoksesta ja mielestä

Kaikki muuttuu. Koko ajan. Halusipa sitä tai ei. En ole sama ihminen kuin hetki sitten aloittaessani tämän lauseen kirjoittamisen. Eikä maailma, jossa tätä kirjoitan, ole se sama maailma kuin lauseen alussa. Ihan jo senkin perusteella, että minä itse -yksi tämän maailman rakennuspalikoista- olen muuttunut. Mutta pystynkö itse vaikuttamaan siihen, mihin suuntaan muutun? Pystynkö vaikuttamaan siihen mihin suuntaan maailma muuttuu? Edes vähäsen?

Edellä mainitut kysymykset tuntuvat jälleen ajakohtaisilta. Kesän jälkeen omat pakolliset terveyskeskuspalvelut on tehty ja väitöskirjaprojektikin lähenee loppuaan. Pitäisi taas pikkuhiljaa alkaa miettiä, että mitäs nyt. Mitä minä oikein haluan tehdä? Mihin minä haluan keskittyä?

Ihmisen aivot ovat hurjan muovautuva elin. Se, miten niitä käytämme, määrää pitkälti sen millaiset niistä tulee. Millaisia ihmisiä meistä tulee. Mieli ja aivot ovat tiukasti kytköksissä toisiinsa. Stimuloimalla tiettyjä aivoalueita voidaan saadaa aikaiseksi esimerkiksi kuuloharhoja tai hyvänolontunteita. Tai jopa kehosta irtautumisen tunne. Toisaalta taas erilaiset aivovauriot voivat tuhota täysin kyvyn muistaa ja oppia uutta. Tai muuttaa ihmisen persoonallisuutta syvästi ja usein pysyvästi.

Viime vuosina on kertynyt yhä enemmän myös tieteellistä näyttöä siitä, että omaa mieltään ja aivojaan voi muovata haluamaansa suuntaan. Sara Lazar on amerikkalainen meditaatiotutkija. Hänen vuonna 2005 julkaistu tutkimuksensa viittaa siihen, että jo 20-60 minuutin päivittäinen meditaatio lisää tiettyjen aivokuoren osien paksuutta. Lazar kuvasi 20 meditoijan aivoja fMRI (funktionaalinen magneettiresonanssikuvaus) laitteella ja vertasi näitä ei-meditoivien ihmisten aivoihin. Tutkimus osoitti, että mitä enemmän henkilöllä oli meditaatiokokemusta, sen paksummat olivat tietoisuuteen ja aistienkäsittelyyn osallistuvat aivokuoren alueet.

Edellä mainitussa tutkimuksessa osallistujat harjoittivat ns. ”insight”-meditaatiota. Käsitteenä se on hyvin lähellä viime vuosina muotiin noussutta mindfullnessia. Kyseisessä harjoituksessa on ideana kehittää omaa huomiokykyään ja pyrkiä yksinkertaisesti vain olemaan läsnä sen kanssa mitä kullakin hetkellä on. Huomioida ja hyväksyä siis kaikki mieleen nousevat aistiärsykkeet, ajatukset ja tunteet ilman, että antautuu kuitenkaan niiden vietäviksi. Kokemuksen karttuessa tätä taitoa on yhä helpompi ja helpompi soveltaa myös erilaisissa arkielämän tilanteissa. On helpompi toimia viisaasti, kun pystyy keskittymään käsillä olevaan asiaan, eikä ole niin herkästi omien ajatustensa ja tunteidensa vietävänä.

Vaikka ei harjoittaisikaan meditaatiota, niin on viisasta pyrkiä olemaan tietoinen siitä mitä tekee. Ja miksi. Elämä on rajallinen, on siis parempi miettiä etukäteen minkälainen ihminen haluaisi olla ja minkälaisessa maailmassa haluaisi elää. Tällä tavoin maailmaa voi muuttaa. Ensin omaansa, ja sitä kautta myös kaikkien muiden.

“Be the change you want to see in the world.”

-Mahatma Gandhi