Avioliittolaista ja suvaitsemisesta

Samaa sukupuolta olevat ihmiset ovat voineet rekisteröidä parisuhteensa Suomessa vuodesta 2002. Eilen eduskunta äänesti myös sukupuolineutraalin avioliittolain puolesta. Lainsäädännön muuttaminen kestää kuitenkin vielä tovin ja laki astuukin voimaan aikaisintaan vuoden 2016 alussa (1).

Historiallinen äänestys kirvoitti runsaasti keskustelua (sosiaalisessa) mediassa. On ollut mielenkiintoista seurata miten suurin tuntein ihmiset reagoivat ensin lakiehdotukseen ja sittemmin myös itse äänestystulokseen.

Useimmilla meistä on jonkinlainen käsitys siitä millainen on hyvä ihmissuhde. Tämä ideaali muokkautunee suurelta osin vanhempien ja lapsen välisen vuorokaituksen sekä myöhemmin myös ympäröivän yhteiskunnan arvojen, asenteiden ja oppirakennelmien kautta. Suomen (lähi)historiaa tarkastellen onkin varsin ymmärrettävää, että osassa ihmisistä ajatus samaa sukupuolta olevien ihmisten parisuhteesta herättää enimmäkseen kielteisiä tunteita.

Kun asiaa kuitenkin pysähtyy pohtimaan, niin on vaikea nähdä mitä haittaa samaa sukupuolta olevien ihmisten avioliitoista voisi olla. Päinvastoin. Lainsäädännön yhdenmukaistaminen asettaa ihmiset samalle viivalle ja luo siten pikemminkin yhteenkuuluvuuden (kuin eriarvoisuuden) tunnetta yhteiskunnan sisällä. Yhteiskunta jossa ihmiset kokevat tulevansa hyväksytyiksi lienee myös turvallisempi meille kaikille.

Ilman rakkautta ihmissuhteissa ei olisi mitään järkeä. Toisen ihmisen kanssa oleminen ei tuntuisi miltään tai olisi ainoastaan kuormittavaa. Luonnonvalinta onkin pitänyt huolen siitä, että meihin kaikkiin on sisäänrakennettuna tarve rakastaa ja huolehtia “omasta laumastamme”. Toisen ihmisen hyvinvoinnista välittäminen ajaa toimimaan; hankkimaan ruokaa, lämpöä ja turvaa. Jatkossa myös lainsäädäntömme mahdollistaa tämän perustarpeen toteuttamisen entistä paremmin.

Olipa kyse sitten mistä ilmiöstä tahansa, niin omat tunteensa sitä kohtaan on viisasta tunnistaa. Muussa tapauksessa on vaarassa reagoida taitamattomasti ja vain lisätä omaa ja muiden kärsimystä. Kaikki tietävät, ettei naapurin epäasialliseen naljailuun pihamaan lakaisemattomista lehdistä kannata vastata “antamalla vähintään samalla mitalla takaisin”. Sen sijaan jos huomaa, että kielen päällä on jo kärkäs kommentti valmiina laukaistavaksi, niin voisikin olla viisasta ottaa pieni aikalisä. Jos siinä onnistuu, niin kyseinen kommentti saattaa jäädä pelkäksi ajatukseksi. Näin voi välttyä pitkältä ja kuormittavalta jälkipyykiltä, säilyttää mielenrauhansa ja käyttää päivänsä viisaammin.

Jokaisen elämä on ainutkertainen, ja potentiaalisesti aivan mahtava, kokemusten virta. On siis viisasta olla tarkkana sen kanssa mitä asioita tuomitsee, jotta ei vahingossa tuomitse päiviään onnettomana olemiseen. Itse ainakin kokisin elämän menneen hukkaan jos kuolinvuoteellani olisin yksin ja toteaisin, että “Jahas, tulipas vihattua yhtä sun toista, muttei rakastettua juuri mitään tai ketään”. Haluan elää elämää joka tuntuu hyvältä ja oikealta. Rakastaminen tuntuu juuri siltä. Ja siihen meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus. Nyt ja aina. Olipa lainsäädäntö mitä tahansa.

"I respect all religions, but i´m not a deeply religious person. But I try and live life in the right way, respecting other people. I wash´t brought up in a religious way, but I believe there´s something out there that looks after you"

-David Beckham

Viitteet:

(1)YLE-uutiset 28.11.2014; http://yle.fi/uutiset/finnish_parliament_approves_same-sex_marriage/7657759

Muistista ja sen menettämisestä

Viime vuosina isoäitini muisti on tasaisesti heikentynyt ja jokin aika sitten hänellä diagnosoitiinkin Alzheimerin tauti. Kyseiselle sairaudelle tyypilliseen tapaan etenkin uusien asioiden muistaminen on selkeästi heikompaa kuin aiemmin. Vanhat asiat hän kyllä muistaa. Tai no, viime aikoina nekin ovat alkaneet unohtua. Hän kuitenkin edelleen tietää kuka on, missä asuu ja tunnistaa omat lapsensa ja lapsenlapsensa. Aika jolloin nämäkin asiat alkavat mennä sekaisin ei välttämättä ole kovin kaukana.

Ihmisen muisti on jännä juttu. Karkeasti jaoteltuna muistimme voidaan jaotella sensoriseen aistimuistiin eli kaikumuistiin, lyhytkestoiseen työmuistiin sekä pitkäkestoiseen muistiin. Kaikumuistilla tarkoitetaan tunto-, näkö-, maku-, haju ja kuuloaistimusten aiheuttamia tuntemuksia, joihin voimme tietoisesti palata vielä varsinaisen aistimuksen jo loputtua (1). Työmuistia puolestaan voisi ajatella eräänlaisena tiedon väliaikaisvarastona, joka mahdollistaa asioiden aktiivisen tietoisen työstämisen. Tämän jälkeen tieto unohdetaan tai painetaan mieleen pidemmäksi ajaksi. On esitetty, että ilman toistuvaa mieleenpalautusta asiat pysyvät lyhytkestoisessa muistissamme vain 15-30 sekuntia (2). Etenkin prefrontaalikorteksi ja etummainen pihtipoimu [anterior cingulate cortex, (ACC)] osallistuvat työmuistin toimintaan. Pitkäkestoisen muistin tietoiseen (eli deklaratiiviseen) osa-alueeseen kuuluvat tapahtuma- (eli episodinen) muisti ja tieto- (eli semanttinen) muisti. Näitä muistimme osa-alueita kykenemme halutessamme kuvaamaan sanallisesti ja useat eri aivoalueet osallistuvat näiden muistojen säilömiseen sekä mieleen palauttamiseen.(3) Semanttisen muistin osalta keskeisiä rakenteita aivoissamme ovat ainakin vasemmanpuoleinen alempi prefrontaalikorteksi, ohimolohkojen taaempi osa sekä hippokampukset (4). Sanallisessa tai kuvallisessa muodossa tallentuneiden pitkäkestoisten muistojen lisäksi opimme vuosien saatossa lukuisia eri taitoja ja lisäksi kehomme ehdollistuu reagoimaan tietyllä tavalla tiettyihin ärsykkeisiin. Näiden ”muistojen” sanallistaminen onkin sitten jo huomattavasti haastavampaa. Jos ei mahdotonta. Tyvitumakkeet ja pikkuaivot ovat keskeisiä rakenteita liikunnallisten taitojen muistamisessa ja amygdala (mantelitumake) sekä muu limbinen järjestelmä puolestaan tunneperäisten muistojen (tai ehdollistumien) syntymisen kannalta (3).

Isoäitini on ikäisekseen suhteellisen hyvässä kunnossa ja hänen motoriikkansa pelittää aivan kuten ennenkin. Jos näkö olisi tallella, niin luultavasti mummo polkisikin pyörällä edelleen aivan entiseen malliin. Myös hänen lyhytkestoinen muistinsa tuntuu toimivan hyvin. Isoäidin kanssa on edelleen mukava keskustella monista asioista kunhan vain muistaa, että hän ei muista. Ja, että hän ei muista etenkään niitä asioita joista puhuttiin yli puoli minuuttia sitten. Tätä puolen minuutin maagista aikarajaa voi hieman pidentää ripottelemalla omiin lauseisiinsa erilaisia muistivihjeitä siitä mistä äsken oikein oli puhe. Tällä tavalla tarinan punainen lanka pysyy paremmin hallussa ja keskustelu pysyy molemmille osapuolille mielekkäänä. Isoäiti saattaa myös edelleen muutaman sekunnin hiljaisen pohdiskelun jälkeen päätyä yllättävän tarkkanäköisiin johtopäätöksiin. Nämä suuretkin totuudet ja oivallukset hän tosin unohtaa tuota pikaa ja tiedustelee alkuperäistä asiaa niin kuin ei olisi siitä koskaan kuullutkaan.

Tapahtumamuistimme luo pohjan eheän minäkuvan ja aikakäsityksen rakentamiselle. Jos emme muistaisi mitä olemme tehneet, niin mielessämme ei olisi myöskään minkäänlaista elämäntarinaa. Emme tietäisi mistä olemme tulleet ja minne olemme menossa. Nykyhetkessä läsnä oleminen on hyvä taito, mutta ilman muistiamme se voisi olla myös kovin pelottavaa. Olisimme täysin muiden ihmisten avun varassa. Isoäitini tietää, ettei muista enää entiseen tapaan. Hänellä on kuitenkin selvästi jonkinlainen elämäntarina mielessään lapsuudesta tähän hetkeen saakka. Tarinan viimeisimpiin lukuihin on kuitenkin alkanut tulla ammottavia aukkoja ja aivan viime ajoista ei enää (joitakin yksittäisiä tapahtumia lukuun ottamatta) ole jäänyt yhtään selkeää muistoa. Ainakaan sellaista, jonka hän kykenisi palauttamaan mieleensä.

Muistaminen on keskeistä myös ihmissuhteiden kannalta. Tasavertaisesta kumppanista ja auttajasta tuleekin autettava. On kovin vaikeaa ottaa muiden asioita kantaakseen jos ei kykene kantamaan enää edes omiaan. Myös ”small talk” -tyyliset turinat vaativat toiselta osapuolelta entistä enemmän kärsivällisyyttä kun toinen saattaa kysyä minuutin välein, että ”mitähän se kello mahtaa olla?”. Etenkin omaisille voi olla myös kovin raskasta kun rakas ihminen ei enää tunnistakaan omia läheisiään. Osa tälle asteelle dementoituneista vanhuksista näyttää todella ahdistuneilta. Ympärillä on vain vieraita ja pelottavia ihmisiä. Osa taas hämmentyneiltä, mutta siitä huolimatta rauhallisilta ja onnellisilta. Ympärillä on vieraita ihmisiä, mutta mitä sitten. Ystävällisiltähän he näyttävät. Onneksi oman isoäitini muisti ei tältä osin ole vielä rakoillut. Ja jos niin käy, niin täytyy toivoa, että hänen mielenmaisemansa olisi silloin lähempänä tätä jälkimmäistä esimerkkiä. Ja ehkäpä muistin heikkenemisessä voi olla myös omat armollisetkin puolensa. Jos mummoltani kysyy, niin hän ei ole eläessään sairastanut, hänellä ei ole ollut koskaan kipuja, eikä hän ole koskaan käynyt lääkärissäkään. Elämä on ollut kaikin puolin hyvää. Mikä pitää kyllä monilta osin paikkansakin.

Mutta miksi näin käy? Miksi joidenkin ihmisten muisti rappeutuu nopeammin kuin toisten? Alzheimerin taudissa hermosoluihin kertyy beeta-amyloidia sekä tau-proteiinikimppuja. Aiemmin ajateltiin, että solut kuolevat ja muisti heikkenee juuri beeta-amyloidikertymien takia. Kyseinen amyloidihypoteesi on kuitenkin kyseenalaistettu kun on huomattu, etteivät esimerkiksi lääkkeet jotka vähentävät amyloidikertymiä muuta Alzheimerin taudin kulkua. Viime aikoina tutkimukset ovatkin keskittyneet enemmän tau-patologian ymmärtämiseen (5). Niin tai näin, niin poikkeavia proteiinikimppuja hermosoluihin joka tapauksessa kuitenkin kertyy. Tämän (seurauksena?) hermosolut kuolevat ja Alzheimerin taudissa etenkin muistin kannalta tärkeät sisemmän ohimolohkon entorinaalinen kuorikerros ja hippokampukset surkastuvat. Tunnetaan myös muita aivojen rappeumasairauksia (esim. posteriorinen kortikaalinen atrofia), joissa muut aivoalueet rappeutuvat ensin. Alzheimerin taudin diagnoosin kannalta muistikyselyt [esim. mini-mental state examination (MMSE) ja The Consortium to Establish a Registry for Alzheimer's Disease (CERAD)] sekä pään MRI kuvaus ovat tällä hetkellä avainasemassa. Jos muisti on heikentynyt ja hippokampukset ovat pienet, niin kyseessä on mitä suurimmalla todennäköisyydellä Alzheimer. Lisäksi aivoselkäydinnesteestä voidaan mitata beeta-amyloidin (BAm42) ja tau- proteiinien (tau ja fosfo-tau) pitoisuuksia. Nämä merkkiaineet voivat tukea Alzheimer diagnoosia (matala BAm42 ja korkeat tau-proteiini pitoisuudet) tai ohjata tutkimukset muiden muistiongelmia aiheuttavien syiden selvittelyyn.

Isoäitini lisäksi Suomessa on tällä hetkellä arviolta yli 70 000 Azheimerin tautia sairastavaa ihmistä (6). Kymmenen vuoden kuluttua määrä on suurempi. Tulevien vuosien haasteena onkin rakentaa elämämme siten, että vanhempamme ja isovanhempamme saavat elää ihmisarvoista elämää loppuun asti. Yhteiskunnan tasolla tämä tarkoittaa ainakin kotihoidon sekä pitkäaikaishoitopaikkojen resurssien lisäämistä. Ne kun ovat nyt jo liian vähäiset. Kaikkea vastuuta ei kuitenkaan kannata vierittää yhteiskunnan harteille vaan on viisasta pyrkiä pitämään hyvät välit omiin vanhempiinsa sekä isovanhempiinsa. Ja auttaa silloin kun voi. Tällä tavoin voimme kaikki osallistua paremman maailman rakentamiseen. Maailman jossa on hyvä elää myös vanhana ja muistamattomana.

Do Not Ask Me to Remember

Do not ask me to remember,

Don’t try to make me understand,

Let me rest and know you’re with me,

Kiss my cheek and hold my hand.

I’m confused beyond your concept,

I am sad and sick and lost.

All I know is that I need you

To be with me at all cost.

Do not lose your patience with me,

Do not scold or curse or cry.

I can’t help the way I’m acting,

Can’t be different through I try.

Just remember that I need you,

That the best of me is gone,

Please don’t fail to stand beside me,

Love me ’til my life is done.

-Author Unknown

Viitteet:

(1)   http://en.wikipedia.org/wiki/Sensory_memory#Haptic_Memory

(2)   Atkinson, R. C., & Shiffrin, R. M. (1971). The control processes of short-term memory. Institute for Mathematical Studies in the Social Sciences, Stanford University.

(3)   Erkinjuntti, T., Alhainen, K., Rinne, J., Huovinen, M. (2008). Muistihäiriöt.

(4)   Burianova, H., & Grady, C. L. (2007). Common and Unique Neural Activations in Autobiographical, Episodic, and Semantic Retrieval. Journal of Cognitive Neuroscience, 19(9):1520-34.

(5)   http://sic.fimea.fi/1_2014/alzheimerin_taudin_nykyhoito_ja_laakekehityksen_haasteet

(6)   http://www.alzheimerinfo.fi/alzheimerin-tauti

Munamankelin ylistys

Kevät. Ilmat lämpenevät ja valon määrä lisääntyy. Ja pyörätietkin on jo putsattu hiekasta. On siis jälleen hyvä aika laittaa auto kesäksi parkkiin/matkakortti tauolle ja ottaa pyörä alle. Alla muutamia hyviä syitä miksi näin kannattaa tehdä:

1.    Pyöräilystä tulee hyvä fiilis. Jo pelkkä liikunta itsessään tuottaa mielihyvää sekä kohottaa mielialaa. Pyörällä liikkuminen on myös monin tavoin viisasta puuhaa ja tarjoaa siten yhden hyvän syyn olla tyytyväinen itseensä.

2.    Pyörällä on näppärä liikkua. Etenkin kaupungissa fillari on monesti nopein ja vaivattomin kulkuneuvo. Ruuhka-aikoina lyhyetkin matkat saattavat autolla tai julkisilla liikennevälineillä venyä yllättävän pitkiksi. Pyörällä olisit jo perillä.

3.    Pyöräily on hyvää arkiliikuntaa. Reisilihakset kasvavat ja hapenottokyky paranee samalla kun työmatka taittuu. (Sitä saattaa siis olla pian sellaisessa rantakunnossa, että böönat (tai kundit) alkavat jahtaamaan ihan häiriöksi asti (1).;)

4.    Luonto kiittää. Yksi fillari enemmän – yksi auto vähemmän. Autoilu lisää fossiilisten polttoaineiden kulutusta ja kiihdyttää ilmastonmuutosta. Vaihtamalla auton pyörään osallistut siis samalla myös ilmastotalkoisiin.

5.    Kaupunkilaisten keuhkot ja sydämet kiittävät. Kaupungeissa liikenne on merkittävä pienhiukkasten lähde. Pienhiukkaset ovat alle 2.5µm:n kokoisia partikkeleita. Pienen kokonsa vuoksi ne pääsevät kulkeutumaan keuhkorakkuloihin asti aiheuttaen siten mm. hengitystieoireilua. Lisäksi niiden on todettu lisäävän sydänkohtausten määrää. On arvioitu, että Euroopassa pienhiukkaset aiheuttavat vuosittain n. 350 000 ihmisen (2) ja Suomessa 2000 ihmisen (3) ennenaikaisen kuoleman. Niitä pidetäänkin tämän hetken suurimpana terveyteen vaikuttavana ympäristötekijänä (3). Vaihtamalla auton pyörään lisäät siis samalla myös kaupunkilaisten terveitä elinvuosia.

6.    Säästät rahaa. Pyöräily on halpaa. Ja paljon halvempaa kuin autolla ajaminen. Pyörä ja sen vuosittainen huolto eivät paljoa maksa. Lisäksi mm. ajoneuvoveron, autotallin vuokran ja polttoainekustannukset voi unohtaa. Tai no, ainakin melkein; puuron ja banaanien kulutus saattaa kilometrimäärien kasvaessa nimittäin hieman lisääntyä, mutta onneksi nämä biopolttoaineet ei paljoa maksa.

7.    Pyöräilemällä toimit hyvänä esimerkkinä myös muille.

8.    Pyörällä ajamista on vaikea kritisoida. Toisin kuin autoilua. Jos vain mahdollista, niin vaihda siis ihmeessä auto pyörään. Tällä tavoin säästyt kaiken maailman hippien moralisoinnilta.;)

Ei siis muuta kuin suunta pyöräkellariin, vaarin vanha munamankeli alle ja baanalle!

"The purpose of life is to contribute in some way to making things better."

-Robert F. Kennedy

Viitteet:

(1) Kepes Mode - Tekonahkaa ja alumiinii  http://open.spotify.com/track/0Swt28dTTXfX5b5q1ZTwdv

(2) EU/CAFE2000, Directive 2008/50 http://fi.wikipedia.org/wiki/Pienhiukkanen#cite_note-10
(3) Ulkoilman pienhiukkaset myrkkyä ihmiselle. Lääkärilehti 6.5.2011. http://www.laakarilehti.fi/uutinen.html?opcode=show/news_id=10526/type=1

Tieteestä, aivoista ja lorvailusta

Monilla työpaikoilla vallitsee nykyään ns. ”tehokkuusajattelu”; mitä enemmän suoritteita työajan puitteissa sen parempi. Ei siis tarvitse olla edes varsinaista kiireen tunnetta, mutta toisaalta ei ole myöskään aikaa pysähtyä ja miettiä asioita. Hyvä esimerkki tästä ovat yliopistolla työskentelevät tutkijat. Nykyinen rahoitus- ja raportointijärjestelmä kannustaa, tai suorataan pakottaa, tieteentekijöitä käyttämään ison osan ajastaan erilaisten lomakkeiden täyttämiseen. Pari kertaa vuodessa professorit ja dosentit lukkiutuvat tutkijankammioihinsa tietokoneidensa ääreen ja yrittävät vakuuttaa rahoittajat omien projektiensa hyödyllisyydestä. Tässä on oma järkensä. Jos rahaa saisi ilman selkeää suunnitelmaa ja ilman tuloksia, niin joukkoon eksyisi myös pelkän rahan perässä juoksevia ”tutkijoita”. Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kun omaan alaansa intohimoisesti suhtautuva tiedemies joutuu käyttämään suuren osan ajastaan ja energiastaan rahan hakemiseen, niin moni hieno oivallus jää tekemättä.

Richard Feynman ja Kary Mullis ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten keskeistä vapaa-aika on luovuuden kannalta. Ilman Caltechin yliopiston tarjoamaa rahoitusta (sekä halukkuutta ottaa riski, ettei uusia keksintöjä ehkä edes synny), ei Feynmannilla olisi ollut aikaa leikitellä uusien ideoidensa parissa. Jos kyseinen herra olisi joutunut vuosittain paneutumaan nykyisenkaltaiseen apuraharumbaan, niin todennäköisesti Feynman diagrammit olisivat jääneet keksimättä (vuonna 1948) ja kvanttifysiikan ymmärryksemme olisi nykyistä heikompaa. Myös lääketiede näyttäisi aivan erilaiselta ilman Kary Mullisin harrastamaa jonninjoutavaa laiskottelua. Mullis on kuuluisa siitä, että viettää aikaansa mieluummin harrastustensa parissa kuin laboratoriossa. Tällainen ”päämäärätön puuhastelu” johti kuitenkin PCR menetelmän keksimiseen (vuonna 1983) ja mahdollisti sen myötä esimerkiksi useiden geneettisten sairauksien diagnosoinnin. Molemmat herrat ovat saaneet Nobel –palkinnon lorvailustaan.

Myös neurotieteen löydökset tukevat havaintoja vapaa-ajan ja luovuuden yhteydestä. Kun emme tee mitään, vaan annamme mielemme vaeltaa omia ratojaan, niin aivoissamme aktivoituu ns. default-mode-network (DMN). Tämän lepotilaverkoston toiminnan ajatellaan olevan vastuussa mielensisältöjen luovasta yhdistelystä (1). On esitetty, että tietoinen mielemme kykenee käsittelemään vain murto-osan siitä informaatiosta, mitä tiedostamaton mielemme käy läpi. Tällä tavoin löydämme ongelmiin luovia ratkaisuja joihin emme todennäköisesti päätyisi pelkällä järkeilyllä. Science –lehdessä (2006) julkaistussa tutkimuksessa koehenkilöt tekivätkin järkevämpiä valintoja esimerkiksi autoa ostaessaan silloin kun heillä ei ollut mahdollisuutta punnita ratkaisuaan tietoisesti (2). Monimutkaisissa valintatilanteissa kannattaa toki pysähtyä ja miettiä. Mikäli tietoinen mieli ei kuitenkaan heti tavoita parhaalta tuntuvaa vaihtoehtoa, niin on viisasta nukkua yön yli. Ja mikäli asiaa ei edelleenkään pysty perustelemaan itselleen eilistä päivää paremmin, niin silloin on parasta vain luottaa intuitioonsa. Keskeistä on, että antaa mielelleen aikaa prosessoida asiaa.

Ei siis muuta kuin lisää yhteiskunnan tukea tieteen tekoon, niin saadaan tutkijoiden aivot aktiivisiksi ja roppakaupalla Nobel-palkintoja Suomeen. Valitettavasti asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka tiede ja sen aikaansaannokset ovatkin todella arvokkaita, niin yhteiskunnassamme on myös muita vielä arvokkaampia asioita. Tärkein tehtävämme on huolehtia tulevien sukupolvien koulutuksesta. Ja sitä kautta hyvinvoinnista. Lisää resursseja siis ainakin koulujen perusopetukseen. Toinen tärkeä asia on järjestää tällä hetkellä elävien ihmisten terveydenhuolto kuntoon ja taata kaikille ihmisarvoinen elämä. Etenkin sairauksien ennaltaehkäisystä ja vanhusten hoivapalveluista säästetään jo nyt aivan liikaa. Koulutuksen ja perusterveydenhuollon kustannuksella tiedettä ei siis tule rahoittaa nykyistä enempää. Sen sijaan esimerkiksi mainos-ja markkinointialalla monet hukkaavat aikaansa ja energiaansa siihen, että pyrkivät luomaan ihmisille täysin turhia, ja jopa haitallisia, tarpeita. Olisikin hienoa jos yhä useampi löytäisi mielekkäältä tuntuvan työn opetus- tai terveydenhoitoalalta. Toisten auttamisesta. Tällä tavoin saataisiin Suomesta yhä terveempi ja hyvinvoivempi yhteiskunta.

Niin, ja tieteentekijöitä voisimme auttaa pidentämällä (varsinkin ansioituneiden) tutkijoiden apurahakausia. Vuoden tai kahden rahoituksen sijasta jaettaisiinkin viiden vuoden rahoituksia. Näin aivotyölle, ja sitä kautta myös uusille innovaatioille, jäisi enemmän aikaa.

Mutta jaettiinpa ne valtion rahat tulevina vuosina miten tahansa, niin oikein rauhallista joulua joka tapauksessa kaikille! Ja jos syystä taikka toisesta juuri jouluna ei ole aikaa olla jouten, niin muistakaahan ottaa sitä aikaa myöhemmin. Muuten saattavat jäädä ne oman elämän pienet suuret oivallukset tekemättä...;)

”I don't know anything, but I do know that everything is interesting if you go into it deeply enough.”

-Richard Feynman

Viitteet:

(1)   Beam E. Creativity and the default network: Is the brain at work while the mind is wandering? Neurogenesis Journal (2012) Vol 2 Issue 1.

(2)   Dijksterhuis, A., Bos, M. W., Nordgren, L. F.,& van Baaren, R. B. On making the right choice: the deliberation-without-attention effect. Science (2006).311, 1005-1007.

Rukoilemisesta ja vähän muustakin loruilusta

Olin hiljattain hyvien ystävieni häissä. Häät eivät olleet kirkossa, mutta vihkimistilaisuus oli kuitenkin varsin perinteinen ja seremoniaa vetänyt pappi kehotti useaan otteeseen ihmisiä rukoilemaan. Useimpia rukouksia lähinnä kuuntelin, mutta Isä meidän –rukouksen lausuin muiden mukana yhteen ääneen. Myöhemmin samana iltana kävin hyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän tiesi, että käyn usein meditoimassa buddhalaisessa keskuksessa. En myöskään kuulu kirkkoon. Jos en siis ole kristitty, niin miksi rukoilin?

Vanhempiani ei voi kutsua hartaiksi kristityiksi, mutta he kuuluvat (evankelisluterilaiseen) kirkkoon. Kun olin lapsi, he laittoivat minut useaan otteeseen seurakunnan järjestämille leireille (todennäköisesti saadakseen olla edes hetken rauhassa). Leireillä rukoiltiin. Iltarukouksia olen aloittanut lukemaan joskus ala-aste ikäisenä ja jatkanut sitä ainakin 15-16 –vuotiaaksi. Ehkä vanhemmaksikin. Rukouksen sisältö vaihteli varmasti vuosien mittaan. Muistan kuitenkin käyneeni mielessäni läpi päivän aikana tapahtuneet asiat joista olin kiitollinen (mukaan lukien huolehtivaiset vanhemmat, hyvät ystävät ja terveys) sekä pyytäneeni Jumalalta, että voimistelutreenit sujuisivat huomenna hyvin. Tärkeitä asioita kaikki.;) Parikymppisenä totesin, että jumala (tai Jumala) on hiukan hankala (vaikkakin todella mielenkiintoinen) käsite ja aiheesta puhuttaessa kannattaa useimmiten ensi alkuun kysyä, että mitä toinen osapuoli oikein tarkoittaa sillä sanalla. Iltarukousten lukeminen jäi.

Viitisen vuotta sitten innostuin erilaisista mielenharjoitteista ja otin jälleen tavaksi käydä kuluneen päivän tapahtumat lyhyesti läpi mielessäni ennen nukkumaanmenoa. Samalla pyrin tuntemaan kiitollisuutta monista hyvistä asioista elämässäni. Huomasin, että kyseinen tapa rauhoittaa ja uni tulee paremmin. Samalla muistot päivän tapahtumista vahvistuvat ja ”itse-elämänkerrallisesta”/ autobiografisesta minäkuvastani ja siihen liittyvästä tarinasta tulee eheämpi. Oman elämän kuviot pysyvät paremmin hallussa ja asiat sujuvat jouhevammin.

Miljoonat muutkin ihmiset puhuvat päivittäin itsekseen. Jotkut osoittavat sanansa jumalalle tai jumalille (isolla taikka pienellä j:llä), jotkut hengille, jotkut toisille ihmisille ja jotkut itselleen. Osa ei ole sen tarkemmin edes ajatellut kenelle sanat on suunnattu. Tätä on tehty jo tuhansia vuosia. Wikipedian mukaan 20 vuotta sitten ~40% suomalaisista rukoili ainakin kerran viikossa (1). Veikkaan, että ihmiset rukoilevat keskimäärin enemmän silloin kun elämässä on vaikeaa. Eli silloin kun ahdistaa ja masentaa. Mutta miksi? Iranissa oli tehty tutkimus, jossa selvitettiin 150:n syöpäpotilaan kykyä ja keinoja hyväksyä sairautensa. Rukoilevat potilaat hyväksyivät tilanteensa nopeammin ja heidän mielialansa oli parempi (2). Syövän kaltaisen vaikean sairauden kohdatessa asioiden jäsentely ja sanallistaminen tekevät hyvää. Ja sitä rukoillessa ainakin tulee tehtyä. Uskoipa sitä sitten mihinkään korkeampaan voimaan taikka ei. Rukoillessa monet myös antavat itselleen luvan olla omien vaikeiden tunteidensa kanssa. Kun viipyilee hetken ahdistuksen äärellä, niin saattaa huomata, etteivät se ehkä olekaan niin musertavaa kuin mitä siitä on ajatellut. Samalla ahdistaviin muistoihin liittyy tämä uusi muisto rauhallisesta hetkestä jolloin olikin ihan ok olla. Ja kun ahdistava muisto seuraavan kerran palaa mieleen, niin samalla ”aktivoituu” myös muisto tästä rauhoittavasta läsnäolon hetkestä. Ahdistuu lievenee ja olo on parempi.

Monet rukoilevat myös silloin kun asiat sujuvat jo valmiiksi hyvin. Tällöin asioiden toistaminen mielessä voi muistuttaa ainakin siitä mikä on tärkeää. Jos esimerkiksi lapsesta asti lukee rukouksia joissa mietiskelee rakkautta, kiitollisuutta, anteliaisuutta ja anteeksiantoa, niin 50-vuoden ikään mennessä mieli on työskennellyt jo melkoisen tovin näiden teemojen ympärillä. Ja se mihin keskittyy, se kehittyy. Myös erilaiset meditaatioharjoitteet hyödyntävät tätä mielen kykyä muovautua. Esimerkiksi buddhalaisen perinteen myötätunto- (metta-) harjoitteilla ja kristillisen perinteen rukouksilla on paljon yhteistä. Hyvällä keskittymisellä tehtyinä nämä molemmat rauhoittavat mieltä ja kehittävät kykyä tuntea myötätuntoa ja rakkautta. Myönteisten tunteiden määrä elämässä siis lisääntyy ja kärsimys vähenee.

Sama pätee myös toiseen suuntaan. Jos jatkuvasti lausumme mielessämme esimerkiksi sellaisten rap biisien lyriikoita, joiden keskeinen sanoma on väkivallan tai päihteidenkäytön ihannointi, niin samalla muovaamme aivojamme ja asenteitamme yhä enemmän tähän suuntaan. Ilman aggressiota tai halua päihtyä pelkät lyriikat voivat toki olla vain hauskaa sanaleikkiä. Taidokasta kielellä kikkailua. Kuormittavassa elämäntilanteessa tarttuva sävelmä mieleenpainuvine kertosäkeineen voi kuitenkin tukea taitamattomia tottumuksiamme ja lisätä esimerkiksi päihteiden käyttöämme. Samalla tavoin myös tiukkaan pinttyneet uskomukset voivat lisätä kärsimystämme. Eräässä hiljattain julkaistussa hemodialyysipotilaiden haastattelututkimuksessa uskonnollisuus olikin joidenkin potilaiden kohdalla yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen (3).

Pelkkää lorujen lukemista ja sokeaa uskoa oleellisempaa onkin opetella olemaan läsnä oman kokemuksensa kanssa. Opetella huomaamaan minkälaisia rukouksia sitä mielessään lausuu ja minkälaisia aikomuksia ja tunteita näiden lorujen taustalta löytyy. Jos on esimerkiksi sitä mieltä, että taito tuntea kiitollisuutta ”meidän jokapäiväisestä leivästämme” ja taito antaa anteeksi itselleen ja muille, ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, ovat hyviä ominaisuuksia, niin silloin tätä sanailua on viisasta jatkaa. Täydellä sydämellä.

”Tahdon kunnioittaa itseäni ja toisia ihmisiä.

Tahdon auttaa silloin kun voin ja silloin kun en voi auttaa, niin haluan olla tuottamatta harmia.

Tahdon muistaa myötätunnon, rakkauden ja ystävällisyyden, avoimuuden ja rehellisyyden, anteliaisuuden, tarkkaavaisuuden ja tarmokkuuden, kärsivällisyyden ja kiitollisuuden merkityksen.

Haluan olla onnellinen. Minulla on myös oikeus ja mahdollisuus siihen.

Kaikki elävät olennot haluavat olla onnellisia ja meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus siihen. Joka hetki.

Haluan muistaa, että elämässä on kärsimystä. Vanhenemme, sairastumme ja kuolemme. Niitä en voi välttää. Kärsimys itsessään syntyy halusta. Ja päästämällä irti haluista voin olla vapaa kärsimyksestä, elää onnellisempaa elämää ja auttaa myös muita olemaan onnellisia.”

Viitteet: 

(1)           Harri Heino: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 2002.

(2)           Haqhiqhi F. Correlation between religious coping and depression in cancer patients. Psychiatr Danub. 2013 Sep;25(3):236-40.

(3)           Ramirez et al. The relationship between religious copig, psychological distress and quality of life in hemodialysis patients. J Psychosom Res. 2012 Feb:72(2):129-35.

Seksi on kivaa ja banaanit maistuvat makeilta - Mitä väliä?

Mitä väliä? Niin millä? Millään. No ei tietenkään mitään. Ei millään ole oikeasti mitään väliä. Meillä on vain synnynnäinen tarve kokea nautintoa. Eli syödä, juoda ja naida. Ja niin kauan kuin näitä huvituksia riittää, niin kaikilla apinoilla on kivaa. Silloin tällöin joku lauman jäsenistä kuitenkin gonahtaa ja toteaa, että ”Joo, banaanit ovat edelleen ihan hyviä ja seksi kivaa, mutta mitä väliä? Tätäkö se elämä nyt sitten on? Tässäkö kaikki?” Ensin lapsena on tunne, että aikuisten maailmassa odottaa jotain erityistä. Ja sitten kun kasvaa isoksi, niin ihmetyksen tilalle ei tulekaan suurta oivallusta elämän tarkoituksesta, vaan tunne, että; ”Mua on kusetettu. Eihän tässä touhussa ole sen enempää järkeä kuin lapsenakaan. Samaa shaibaa kohdusta hautaan.”

Mutta mitä väliä? Niin millä? No sillä, ettei millään ehkä olekaan mitään väliä. Tai ehkä onkin. Vaatii nimittäin aikamoista hybristä sekin, että väittää tietävänsä, ettei millään ole mitään väliä. Itse en ainakaan tiedä. Vaan ei väliä myöskään sillä. Pointti oli, ettei sillä ole mitään väliä vaikka millään ei olisikaan mitään väliä. Ja sen tajuaminen tuo mukanaan vapauden. Saa itse päättää millä asioilla elämässä on väliä ja millä ei.

On kuitenkin vaarana, että kaiken suhteellisuuden ja merkityksettömyyden oivaltaminen suistaa pienen apinan vain ahdistavaan tyhjyyteen. Yhtä oleellista onkin ymmärtää myös se, että meillä kaikilla on tarve rakastaa ja olla onnellisia. Apinan kannattaa siis aina ajoittain laskeutua kotikuusensa latvasta hieman alemmas muun lauman pariin lepäilemään ja suunnata ylimääräinen tarmonsa muiden auttamiseen. Tällä tavoin sen pää kestää elämän tarjoilemat vastoinkäymiset ja tyhjiöt huomattavasti paremmin. Se voi suorastaan oppia nauttimaan niiden ihmettelemisestä. Ja siinä sivussa, jos nautinnoiltaan taas vain malttaa, se voi sitten lajitella asioita merkityksellisiin ja merkityksettömiin. Ja sen tehtyään se saattaakin pian olla taas tilanteessa, että kaikki asiat elämässä ovat merkityksellisiä. Kaikella on väliä.

“Life has no meaning. Each of us has meaning and we bring it to life. It is a waste to be asking the question when you are the answer.” 

-Joseph Campbell

Miksi juoksen?

Aloin lenkkeillä, koska halusin kohottaa kuntoani. Siitä on nyt n. 15 vuotta. Viime aikoina olen innostunut juoksemaan enemmän kuin aiemmin. Lisääntyneiden kilometrien, ja krampanneiden etureisien, myötä innostuin myös pohtimaan, että miksi oikein juoksen. Pidin tovin aikaa myös "lenkkivihkoa", johon kirjasin ylös tuntemuksiani päivän juoksusta. Alla lyhyt yhteenveto näistä aatoksista sekä joitakin otteita "vihkosesta".

Nykyään syitä lenkille lähtemiseen on monia; suurimpana niistä kuitenkin silkka nautinto. Nautin sekä itse juoksemisesta, että lenkin jälkeisestä olosta. Juokseminen on yksinkertaista. Eräänlaista meditaatiota. Vähänkin pidemmällä lenkillä mieli rauhoittuu ja päivän ahdistukset jäävät lenkkipolulle. Aamulenkkien jälkeen taas on usein aivan mahtavan pirteä fiilis. Tuntuu, että energiaa on enemmän kuin tarpeeksi. Vaikka juokseminen pidentääkin kropan käyttöikää, niin ennemmin tai myöhemmin myös siitä on kuitenkin pakko luopua. Liikaa siihen ei siis pidä takertua. Mutta ennen sitä se on viisas tapa nauttia elämästä. Tapa joka voi tuottaa itsessään nautintoa ja tukea samalla myös muuta elämää. Jos ei ole aiemmin juossut (tai harrastanut muuta liikuntaa), niin voi olla, että alkuun sitä joutuu opettelemaan (niin kuin mitä tahansa uutta asiaa), mutta uskoisin, että useimpien kohdalla se kyllä lopulta maksaa vaivanpalkan takaisin.

Lauantai 13.7:

"Eilen alkoi loma. Herään kasilta, kirjoitan uneni ylös, syön puuroa ja maitorahkaa, juon kupillisen vihreää teetä ja meditoin puoli tuntia. Olo on ihan hyvä heti aamusta. Tyynyillä istuessani tunnen kuitenkin hetkeä aiemmin nautitun teen kofeiinin lievästi euforisoivan ja piristävän vaikutuksen. Kun nousen, tunnen myös kuinka molemmat etureiteni ovat jumissa toissapäiväisestä jalkapuntista. Edellisestä oli vierähtänyt hyvä tovi ja olin tehnyt jalkaprässiä kaverin kanssa oikein antaumuksella. Hyvältä oli tuntunut. Olin suunnitellut, että juoksisin reilun tunnin lenkin Keskuspuistossa. Yleensä lauantaiaamujen lenkit ovat kulkeneet hyvin kun on ollut levännyt olo hieman tavanomaista pidempien yöunien jälkeen. Pienestä jumista huolimatta odottavainen fiilis ennen lenkkiä.

Ensimmäiset 5-10min hieman tahmeaa menoa. Olo on usein samanlainen liikkeelle lähtissä. Varsinkin aamuisin. Se ei kuitenkaan häiritse sillä tiedän kokemuksesta, että pian juoksu alkaa kulkea. Niin myös tänä aamuna. Pirkkolan urheilupuiston kohdalla jalkajumit olivat tiessään ja reilun puolen tunnin lönköttelyn jälkeen askel tuntui niin kevyeltä, että päätin hieman pidentää lenkkiä. Myös keli oli aivan mahtava; aurinkoinen pilvetön taivas, hento tuulenvire ja lämpöä 24 astetta. Onneksi Keskuspuistossa suurimman osan matkasta pystyy juoksemaan puiden varjossa. Muussa tapauksessa kahden tunnin lenkki ilman juomapulloa ei olisi kovinkaan viisas veto.

Lenkin aikana viikonlopun muut suunnitelmat jäsentyivät mielessäni ja kelailin myös erinäisiä ihmissuhteisiin liittyviä asioita. Loppumatkan ajan mieli oli rauhallinen ja huomio pysyi vaivatta kehotuntemuksissa; hengityksessä ja askelten rytmissä. Hyvältä tuntui. Viimeisten 15 min aikana reisissä alkoi tuntua pientä väsymystä. Aikaa lönköttelyyn kului lopulta noin kaksi tuntia."

Maanantai 15.7:

"Meinasi tulla kiire lenkille kun olin sopinut treffit Töölöön äipän kanssa klo 11. Vaan hyvin kerkesin. Tasan tunnin lenkki. Alkuun vähän väsy fiilis, mutta pian juoksu kulki taas ihan ok. Ja lenkin jälkeen olo jälleen todella hyvä. Pitää varoa, ettei takerru liikaa tähänkään."

Lauantai 20.7:

"Juoksin väsynein jaloin aamusta Pasilaan kiipeämään. Muutama tunti siellä ja lönköttelyä takaisin. Väsynyttä menoa. Illalla kaveri laittoi viestiä ja kysyi palauttavalle lenkille. Totesin, että kävely ainakin passaa. Lopulta päädyimme kuitenkin lönköttelemään osan matkasta ja kävelimme loput. Väsynyttä menoa edelleen, mutta parin tunnin ”seurustelu-lönköttely-kävelyn” jälkeen hyvä kaikkensa antanut olo."

Tiistai 23.7;

"Kahden tunnin lenkki Keskuspuistossa tuttua reittiä pitkin. Alku väsynyttä. Olin kahden vaiheilla lähdenkö ollenkaan ja alkumatkasta pyörittelin pitkään, että paljonko aion juosta. Päätöksen tehtyäni (tai hetkeä ennen sitä?) juoksu alkoi kuitenkin kulkemaan todella hyvin. Hetkittäin aivan loistava olo; juoksin Paloheinän suunnalla isoa kukkulaa ylöspäin, askel (ja koko kroppa) tuntui kevyeltä. Tuntui, että olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Tällä vauhdilla juoksu oli kuitenkin nautinnollista. Hengästyminen ja kiihtynyt syke eivät tuntuneet lainkaan epämiellyttäviltä. Hetkittäin jopa päinvastoin. Addiktoivaa. Ja lenkin jälkeen mahtava olo. Tuntui hienolta vain olla. Myöhemmin päivällä hyvä fiilis edelleen, tuntui hyvältä ja helpolta olla läsnä ja keskustella ystäväni kanssa."

Lauantai 21.9, Espoo rantamaraton:

"Vähensin juoksemista pari viikkoa ennen maratonia. Heti aamusta olo on energinen ja odottavainen. Liikkeelle lähtiessä tuntuu, että tekisi mieli juosta kovempaa. Arastelen alkuun. Ajattelen, että seinä tulee todennäköisesti vastaan jos innostun nyt juoksemaan liian lujaa. Muutaman kilometrin jälkeen päätän kuitenkin mennä ihan fiiliksen mukaan. Mitä väliä vaikka seinä tulisikin vastaan? Jos en ikinä juokse sitä päin, niin enhän voi koskaan myöskään löytää rajojani. Lisään vauhtia. Juoksu tuntuu hyvältä. Koko matkan ajan keskityn hengitykseeni ja askelteni rytmiin. Tai ainakin yritän. Suurimman osan matkasta se onnistuu, mutta lopussa huomio alkaa harhailla. Ei pahasti, mutta kuitenkin. On huomattavasti työläämpää palauttaa huomio takaisin oleelliseen. Aina kun se onnistuu, niin jalkojen kipu ja pieni pistos keuhkoissa eivät tunnu pahoilta. Sen sijaan jos ajatus pääsee omille teilleen, niin pian myös nämä keholliset tuntemukset alkavat tuntua piinaavilta. Viimeisten kilometrien aikana yritän vielä lisätä vauhtia. En tiedä onnistunko. Tuntuu pahalta. Saa tuntua pahalta. Kuulen ja tunnen hengitykseni ja kivun jaloissani. Maaliviivan näkeminen on helpottava tunne. Ja sen ylittäminen vielä helpottavampaa. Saa pysähtyä. Saa olla. Seinä ei tullut vastaan. Olo on loistava. Käyn yksin suihkussa ja nautin hiljaisuudesta ja jalkojen pienestä jomotuksesta. Ei ole nälkä, mutta syön silti jotain. Ja juon. Vesi maistuu."

Seuraavina päivinä jalat ovat kipeät. Neljä päivää myöhemmin uskaltaudun kuitenkin kevyelle lenkille. Ihan ok. Paria viikkoa myöhemmin juoksu alkaa taas kulkemaan entiseen tapaan. Tänään maanantaina 7.10 kävin aamusta lenkillä. Puolen tunnin jolkottelut ja sen jälkeen töihin. Life is good.

"If you become restless, speed up. If you become winded, slow down. You climb the mountain in an equilibrium between restlessness and exhaustion."
- Robert Pirsig