perjantai 27. heinäkuuta 2012

Mielen harjoittamisesta

Olen meditoinut viime vuodet suhteellisen säännöllisesti. Suurelle osalle suomalaisista sana ”meditaatio” on kuitenkin edelleen vieras. Kyseisen sanan merkitystä onkin saanut pohtia useaan otteeseen erinäisten keskusteluiden yhteydessä.
Yksi hyvä käännös sanalle meditaatio voisi olla mielen harjoittaminen. Siitähän siinä on kyse. Mieleen tutustumisesta. Sen läpivalaisusta. Erilaisia meditaatiotekniikoita, eli mielen harjoittamisen menetelmiä, on lukuisia. Ehkäpä yleisimmin käytössä olevissa keskittymismeditaatioissa huomio suunnataan johonkin kohteeseen, ankkuriin, ja pyritään pitämään se siinä. Aina mielen harhaillessa sitten kevyesti ja lempeästi palautetaan huomio takaisin valittuun kohteeseen. Alkuun ajatuksia on runsaasti ja ne vievät huomion herkästi mukanaan. Ajan kanssa ajatusten virta kuitenkin tyyntyy ja mieli selkenee. Prosessia tarkkaillessa voi samalla huomata mitä kaikkea siellä omassa mielessä oikein pyöriikään. Ajatukset, tunteet ja erilaiset tuntemukset, samoin kuin myös luontaiset ja opitut reaktiot niitä kohtaan, tulevat pikkuhiljaa tutuiksi.
Toinen yleisesti käytetty keskittymisenkohde on myötätunnon tunne. Joko pelkkä tunne sellaisenaan, tai sitten johonkuhun ihmiseen kohdistettuna. Esimerkiksi itseen. Tässäkin harjoituksessa huomio pyrkii usein harhailemaan, joten sen kanssa joutuu jälleen työskentelemään.  Myös tämä meditaatioharjoitus on oiva apukeino jos haluaa tutustua omiin tunteisiinsa ja ajatuksiinsa. Ajoittain huomaan, että keskittymisen kohteena oleva ihminen herättääkin minussa ärtymystä eikä myötätuntoa. Tällöin se on parasta hyväksyä, että asia nyt vain on tällä tavalla. Joskus tämänkaltaiset havainnot saattavat tulla yllätyksinä. Itseään kun voi olla turhankin helppo huijata. Kun asia on kuitenkin kerran havaittu ja myönnetty, niin sen jälkeen sille on myös mahdollista tehdä jotain.
Meditoidessa harjoitetaan siis mieltä. Mutta mihin? Tai miksi? Hyvä kysymys. Itse haluan ainakin olla onnellinen. Ja niin käsittääkseni myös kaikki muut ihmiset. Näitä kahta, omaa ja muiden onnellisuutta, tuskin voi kokonaan erottaa toisistaan. Ihan jo senkin takia, että ihmissuhteilla, ja niihin liittyvillä tunteilla on vahvat juuret perimäämme koodattuina. Omaan mieleensä tutustumalla on mahdollista oppia toimimaan viisaammin eri tilanteissa ja tulemaan paremmin toimeen itsensä sekä muiden ihmisten kanssa. Oppia olemaan tarkkaavaisempi ja myötätuntoisempi. Olemaan läsnä. Ja juurikin läsnäolo on kovin keskeistä koetun onnellisuuden kannalta. Tämä on pantu merkille myös pari vuotta sitten Sciencessä julkaistussa artikkelissa (1).
Jos haluaa olla onnellinen, niin kannattaa pyrkiä olemaan läsnä omassa elämässään. Ei ainoastaan tyynyillä istuessa, vaan myös päivän muissa hetkissä. Perheen kanssa kotona, ystävien seurassa, kaupungilla kävellessä, kaupassa ostoksilla, metsässä samoillessa... Missä tahansa. Aina tässä. Ja nyt.

”Life is what happens when you´re busy making other plans.”
-John Lennon

(1)    Killingsworth & Gilbert (2010) A wandering mind is an unhappy mind. Science, 330, 932


maanantai 16. heinäkuuta 2012

Yhteisöllisyydestä

Vietin kuluneen viikonlopun suurimmaksi osaksi opiskeluaikaisten ystävieni seurassa. Lisäksi kävin vanhempieni luona. Molemmissa paikoissa minulla oli vahva tunne siitä, että kuulun tähän porukkaan. Nämä ihmiset ympärilläni ovat hyviä tyyppejä. He eivät halua minulle mitään pahaa. Olen turvassa ja voin siis olla rauhallisin mielin. Hieno tunne. Samanlaista yhteishenkeä tunnen varsin spontaanisti myös voimistelu- ja kiipeilyporukoissa, työkavereideni kanssa sekä paikoissa, joissa olen käynyt meditoimassa. Aina se ei kuitenkaan tule luonnostaan ja varsinkin väsyneenä asian eteen joutuu tekemään jopa aivan tietoista ajatustyötä. Muussa tapauksessa hyvät tyypit saattaa luokitella aivan väärään kategoriaan.
Meille ihmisille on evoluution saatossa kehittynyt tapa jaotella ihmiset ”meihin” tai ”muihin”. Tämä on aikoinaan ollut kovin hyödyllistä, sillä se on edistänyt metsästäjä-keräilijä heimojen selviämistä ankarissa olosuhteissa. Ne heimot, jotka ovat osanneet pitää yhtä, ovat pärjänneet paremmin kuin sellaiset, joissa yhteispeli ei ole toiminut. Esivanhemmillemme pelkkä me-henki ei ole kuitenkaan riittänyt. Rajallisista resursseista kilpailtaessa on myös ollut edullista nähdä toiset heimot ennemminkin kilpailijoina kuin ystävinä.
Nykyään me elämme kuitenkin hyvin erilaisissa olosuhteissa kuin esivanhempamme. Monissa maissa useimpien ihmisten perustarpeet (ruoka, juoma, lämpö) on tyydytetty. Ihmisen aivot eivät kuitenkaan ole kymmenessätuhannessa vuodessa juurikaan muuttuneet. Meillä on edelleen sama vanha taipumus nähdä ihmiset joko ystävinä tai vihollisina. Meinä ja muina. Länsimaisissa yhteiskunnissa tämä taipumus tulee hyvin esille esimerkiksi joukkueurheilulajeissa ja niiden ympärille kehittyneessä fanikulttuurissa. Monet ihmiset kannattavat, suorastaan intohimoisesti, jotain joukkuetta. ”Oman” joukkueen menestys saa riemuitsemaan ja tappion hetkellä ottaa päähän. Syyllisenä pahaan oloon on helppo nähdä vastapuolen joukkue tai sen kannattajat. Toinen heimo. Valitettavasti kaikki eivät aina kykene hallitsemaan tunteitaan ja seurauksena onkin aika ajoin myös käsirysyjä.
Toinen hyvä esimerkki heimoajattelusta on isänmaallisuus. On toki hyvä kunnioittaa isovanhempiaan ja vanhempiaan sekä olla heille aidosti kiitollinen siitä, että he ovat olleet rakentamassa tätä hienoa yhteiskuntaa. Aivan samoin on myös hyvä muistaa kunnioittaa itseään ja muita nyt elossa olevia ihmisiä, jotka tällä hetkellä osallistuvat sen ylläpitämiseen. Tätä voisi tietyssä mielessä kutsua terveeksi isänmaallisuudeksi. Termi ”isänmaallisuus” sisältää kuitenkin harmillisen usein myös ”me ja ne muut” –jaottelun. Tällöin sitä ei enää voi pitää viisaana lähestymistapana.
Nykymaailmassa olisi aivan riittävästi ruokaa, juomaa ja lämpöä tarjolla kaikille maailman ihmiselle. Tällä hetkellä se on vain jakautunut kovin epätasaisesti. Jopa siinä määrin, että paikoitellen yltäkylläisyys aiheuttaa enemmän pahoin- kuin hyvinvointia. Olisikin hienoa, jos pikkuhiljaa kyettäisiin siirtymään pois kapea-alaisesta ”me vastaan muut” ajattelumallista ja laajentamaan ”meidän piirimme” koskemaan kaikkia maailman asukkaita. Näin meillä kaikilla olisi parempi olla. Kyseisen asian tiedostaminen voi kuitenkin myös suoraan edistää yksilön omaa hyvinvointia. Näin ainakin omalla kohdallani. Kun näkee toiset ihmiset ensisijaisesti ystävinä, eikä vihollisina, niin yhä useammasta paikasta voi tulla ”koti” ja ihmisryhmästä ”perhe”. Paikka tai porukka, jossa on helppo ja hyvä olla.

"If you want others to be happy, practice compassion. If you want to be happy, practice compassion."
-Dalai Lama

lauantai 7. heinäkuuta 2012

Ahdistuksen lääkehoidosta


Psyykelääkkeet parantavat monien ihmisten elämänlaatua ja niiden avulla on vältetty moni ennenaikainen kuolema. Kyseisen sateenvarjotermin alle mahtuu kuitenkin useita erityyppisiä lääkeaineita ja osa niistä aiheuttaa myös ongelmia. Erityisesti ahdistukseen ja unihäiriöihin määrätyt bentsodiatsepiinit, eli bentsot tai pamit, ovat osoittautuneet hankaluuksia aiheuttaviksi molekyyleiksi. Tunnetuin esimerkki tästä 50 -vuotta käytössä olleesta, riippuvuutta aiheuttavasta, lääkeaineryhmästä lienee diatsepaami (eli Diapam).
Bentsodiatsepiinit sitoutuvat aivoissa hermosolujen GABA (gamma-aminovoihappo) -A reseptoreihin. Käytännössä tämä näkyy niiden kouristuksia ehkäisevänä, rauhoittavana ja ahdistusta vähentävänä vaikutuksena. Myös alkoholi vaikuttaa samaan välittäjäainejärjestelmään (1) ja sen käytännön vaikutuksia on vaikea olla huomaamatta. Näin kesäisin Helsingin puistot ovat täynnä iloisia ja varsin avoimen oloisia ihmisiä. Monilla heistä olut- tai siideritölkit kädessä. Kesän ja hyvien ystävien lisäksi osa tästä ilosta ja estottomuudesta lienee siis peräisin alkoholista. Aivojemme välittäjäainejärjestelmissä vallitsee kuitenkin tarkkaan säädelty tasapaino. Muutamaa tuntia myöhemmin, alkoholin vaikutuksen loputtua, heiluri heilahtaa aina myös toiseen suuntaan. Ja silloin ahdistaa.


Lääkäreiden bentsojen (sekä nukahtamislääkkeinä käytettyjen tsolpideemin ja tsopiklonin) kirjoittamis- ja uusimisoikeuksia voitaisiin hyvin rajoittaa nykyistä herkemmin. Tästä seuraisi varmasti ongelmia yksittäisten potilaiden hoidon kohdalla, mutta sillä olisi kuitenkin positiivinen vaikutus yhteisön hyvinvointiin. Voitaisiin jopa kokeilla käytäntöä, että ainoastaan psykiatrit saisivat aloittaa uusia bentsolääkityksiä. Näin vähennettäisiin kyseisten lääkkeiden väärinkäyttöä sekä päätymistä katukauppaan. Lisäksi moni turha, vuosiksi päälle jäävä, bentsolääkitys jäisi aloittamatta ja riippuvuus kehittymättä.
Periaatteessa kyseinen muutos on tarpeeton. Useimmat lääkärit ovat jo nyt tietoisia bentsodiatsepiinien aiheuttamista ongelmista ja yhtä mieltä siitä, että kyseisiä lääkityksiä tulee aloittaa vain hyvin harkiten. Käytännössä tämä ei kuitenkaan aina toteudu. Monet lääkärit haluavat auttaa yksinäistä ja ahdistunutta ihmistä määräämällä bentsoja lyhyiksi kuureiksi esimerkiksi ahdistaviin elämäntilanteisiin. Valitettavasti lääkitys jää monesti päälle. Näissä tilanteissa paras ratkaisu olisi ahdistukselle altistavien tekijöiden korjaaminen. Ei pelkkä oireiden lievittäminen.  Muussa tapauksessa opetetaan vain pakenemaan ahdistusta pilleriin. Elämäntapojen muuttaminen, ja erityisesti alkoholinkäytön vähentäminen, olisivatkin monen ahdistuneen ihmisen kohdalla viisaimpia ratkaisuja. Ahdistusta olisi myös hyvä oppia sietämään. Pahimmillaan bentsojen määrääminen mahdollistaa sen, että ihminen voi jatkaa kärsimystä aiheuttavia elämäntapojaan ja ”hoitaa” niistä aiheutuvaa ahdistusta lääkityksellä. Vaikka näin pärjäisi vuosiakin, niin on vaikea uskoa, että kovin moni näistä ihmisistä elää oikeasti kovinkaan onnellista elämää. Ainakaan he eivät siltä vaikuta.


Tekeekö lääkäri siis itse asiassa karhunpalveluksen määrätessään bentsoja ahdistukseen? Estääkö tämä lyhytaikainen helpotus oivaltamisen ja omista virheistään oppimisen? Alkuvuodesta ilmestyneen Duodecim -lehden pääkirjoituksessa on, psykiatri Pekka Laineen, oivaa pohdiskelua aiheeseen liittyen;
”…Muutoksen ehtona on oivallus ja siihen liittyvä tunnekokemus. Voiko oivaltaa, jos tunteet on säilötty pumpuliin eikä muisti tai kognitio toimi (Hindmarch 2009)? Voiko kohdata ja voittaa pelkonsa, ellei tunne pelkoa eikä muista jälkeenpäin, mitä on kohdannut?” (2)


Lääkärintyö voi myös ajoittain olla kovin kiireistä ja stressaavaa.  Kyseisten lääkkeiden aloittamisen ja uusimisen osalta kiusaus mennä sieltä, missä aita on matalin, voikin ajoittain olla suuri. Reseptin kirjoittaminen on helppoa ja nopeaa. Pitkän keskustelun käyminen bentsoriippuvaisen potilaan kanssa ei sitä aina ole.
Reseptejä uusiessani vaihdoin nyt kuluvalla viikolla joidenkin omien lääkeriippuvaisten potilaideni diatsepaami -lääkityksiä toiseen bentsodiatsepiiniin, klooridiatsepoksidiin eli Risolidiin. Klooridiatsepoksidi on vähemmän euforisoiva (mielihyvää tuottava) ja aiheuttaa siten myös vähemmän riippuvuutta. Pienensin samalla annoksia ja tarkoituksena on lopettaa kyseiset lääkitykset asteittain kokonaan nyt kesän aikana. Potilaat harvemmin kiittelevät kyseisenkaltaisista toimista. Ainakaan heti ensi alkuun. Perjantaina reseptit olivat vielä noutamatta, enkä ole siis vielä ennättänyt tapaamaan kyseisiä ihmisiä. Ensi viikolle on siis todennäköisesti luvassa ainakin muutama syvällinen keskustelu riippuvuuksista, ahdistuksesta ja onnellisuudesta.

(1) Alkoholideliriumin hoito, Leppävuori A. ja Alho H. Duodecim;2007;123(2):169-75.

(2) Hyvät, pahat bentsot - ja pregabaliini, Laine P. Duodecimin pääkirjoitus; 2012;128(9):908-9

keskiviikko 4. heinäkuuta 2012

Ympäristöstä ja tottumuksista

Kesä. Ja monilla myös loma. Me ihmiset olemme uteliaita otuksia ja monet meistä käyttävätkin lomansa reissaamiseen. Hakeudumme uusiin paikkoihin ja tilanteisiin tyydyttääksemme luontaista uteliaisuuttamme. Synnynnäistä haluamme kokea ja oppia uutta.
Ympäristöä vaihtaessa arjen rutiinit ja totunnaiset käyttäytymismallit on helppo jättää hetkeksi taakseen. Ei niin, että tavat ja tottumukset olisivat huono asia. Ne tuovat elämään pysyvyyttä ja turvallisuutta. Helpottavat elämää niin, että jää aivokapasiteettia myös muiden asioiden pohtimiseen. Omiin tapoihinsa ja tottumuksiinsa on kuitenkin hyvä ottaa aina ajoittain hieman etäisyyttä.  Tällöin ne saattaa yllättäen nähdä aivan uudessa valossa ja niitä voi halutessaan myös muuttaa. Uudessa ympäristössä tulee myös luonnostaan katseltua ympärillä olevia asioita tarkemmin. Samalla saattaa huomata miten kauniissa maailmassa sitä itse asiassa elääkään.
Harrastin aiemmin telinevoimistelua. Sen tiimoilta pääsin matkustelemaan ympäri Eurooppaa ja kertaalleen myös Los Angelesiin ja Bangkokiin. Paljon hyviä reissuja ja hyviä muistoja. Reissaaminen ei kuitenkaan tyydyttänyt haluani uusien asioiden ja kokemusten haalimiseen kuin vain lyhyeksi hetkeksi. Enkä usko, että se muuta voisi tehdäkään. Viime vuosina en ole enää kokenut suurempaa tarvetta lähteä visiiteillä maapallon toiselle puolelle. Ainoastaan talvisin on muutamaan otteeseen ollut sellainen olo, että olisi kiva olla jossain lämpimässä ja valoisassa. Suurimman osan ajasta viihdyn kuitenkin hyvin omassa arjessani. Juuri tällaisenaan ja juuri täällä.
Yhtenä syynä matkustusinnon vähenemiseen on ollut myös lisääntynyt tietoisuus lentoliikenteen aiheuttamista kasvihuonepäästöistä ja ilmaston lämpenemisestä. Kuukausi sitten ilmestyneessä Naturen Rio +20 –erikoisnumerossa tutkijat arvioivat, että seuraavien 20-100 vuoden kuluessa maapallon ilmasto tulee muuttumaan rajusti. Muutoksen kokoluokkaa he vertaavat edellisen jääkauden päättymiseen. Tämän seurauksia ihmiskunnan kannalta voi vain arvailla.
Tämä ilmastodilemma ratkeaisi, jos ihmiset oppisivat olemaan onnellisia. Löytäisivät jokapäiväiseen elämäänsä merkitystä ja mielekkyyttä omien tekojensa ja ajatustensa kautta. Tällöin tarve kuluttaa ja käydä vuosittain ulkomailla vähenisivät itsestään. Arvot ja asenteet tuskin kuitenkaan ennättävät muuttua globaalissa mittakaavassa niin paljoa, että kyseinen ilmastonmuutos olisi enää estettävissä pelkästään niiden avulla. Yksilötason toimien lisäksi tarvittaisiin siis myös isompia linjauksia, kuten fossiilisten polttoaineiden käytön radikaalia vähentämistä, luopumista jatkuvan talouskasvun tavoittelusta ja maapallon väestönkasvun hillitsemistä.
Myös edellä mainituista asioista päättävät kuitenkin yksittäiset ihmiset. Yksilöt joista yhteiskunta koostuu. Ei ole siis yhdentekevää, mitä ajattelemme asioista. Päinvastoin. Toimimme kaikki esimerkkeinä toisillemme ja muovaamme tätä maailmaa omilla sanoillamme ja teoillamme. Sanoilla ja teoilla, joiden kaikkien takana on jokin ajatus. Ja kun nämä ajatukset, sanat ja teot ovat keskenään sopusoinnussa, niin myös jokapäiväisistä tavoista ja tottumuksista voi tulla mielekkäitä ja merkityksellisiä. Näin on mahdollista löytää elämäänsä astetta kestävämpää onnellisuutta. Olipa sitten kotona taikka reissussa.

"The thought manifests as the word. The word manifests as the deed. The deed develops into habit. And the habit hardens into character. So watch the thought and its ways with care. And let it spring from love, born out of concern for all beings."
-Buddha