lauantai 21. joulukuuta 2013

Tieteestä, aivoista ja lorvailusta

Monilla työpaikoilla vallitsee nykyään ns. ”tehokkuusajattelu”; mitä enemmän suoritteita työajan puitteissa sen parempi. Ei siis tarvitse olla edes varsinaista kiireen tunnetta, mutta toisaalta ei ole myöskään aikaa pysähtyä ja miettiä asioita. Hyvä esimerkki tästä ovat yliopistolla työskentelevät tutkijat. Nykyinen rahoitus- ja raportointijärjestelmä kannustaa, tai suorataan pakottaa, tieteentekijöitä käyttämään ison osan ajastaan erilaisten lomakkeiden täyttämiseen. Pari kertaa vuodessa professorit ja dosentit lukkiutuvat tutkijankammioihinsa tietokoneidensa ääreen ja yrittävät vakuuttaa rahoittajat omien projektiensa hyödyllisyydestä. Tässä on oma järkensä. Jos rahaa saisi ilman selkeää suunnitelmaa ja ilman tuloksia, niin joukkoon eksyisi myös pelkän rahan perässä juoksevia ”tutkijoita”. Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kun omaan alaansa intohimoisesti suhtautuva tiedemies joutuu käyttämään suuren osan ajastaan ja energiastaan rahan hakemiseen, niin moni hieno oivallus jää tekemättä.

Richard Feynman ja Kary Mullis ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten keskeistä vapaa-aika on luovuuden kannalta. Ilman Caltechin yliopiston tarjoamaa rahoitusta (sekä halukkuutta ottaa riski, ettei uusia keksintöjä ehkä edes synny), ei Feynmannilla olisi ollut aikaa leikitellä uusien ideoidensa parissa. Jos kyseinen herra olisi joutunut vuosittain paneutumaan nykyisenkaltaiseen apuraharumbaan, niin todennäköisesti Feynman diagrammit olisivat jääneet keksimättä (vuonna 1948) ja kvanttifysiikan ymmärryksemme olisi nykyistä heikompaa. Myös lääketiede näyttäisi aivan erilaiselta ilman Kary Mullisin harrastamaa jonninjoutavaa laiskottelua. Mullis on kuuluisa siitä, että viettää aikaansa mieluummin harrastustensa parissa kuin laboratoriossa. Tällainen ”päämäärätön puuhastelu” johti kuitenkin PCR menetelmän keksimiseen (vuonna 1983) ja mahdollisti sen myötä esimerkiksi useiden geneettisten sairauksien diagnosoinnin. Molemmat herrat ovat saaneet Nobel –palkinnon lorvailustaan.

Myös neurotieteen löydökset tukevat havaintoja vapaa-ajan ja luovuuden yhteydestä. Kun emme tee mitään, vaan annamme mielemme vaeltaa omia ratojaan, niin aivoissamme aktivoituu ns. default-mode-network (DMN). Tämän lepotilaverkoston toiminnan ajatellaan olevan vastuussa mielensisältöjen luovasta yhdistelystä (1). On esitetty, että tietoinen mielemme kykenee käsittelemään vain murto-osan siitä informaatiosta, mitä tiedostamaton mielemme käy läpi. Tällä tavoin löydämme ongelmiin luovia ratkaisuja joihin emme todennäköisesti päätyisi pelkällä järkeilyllä. Science –lehdessä (2006) julkaistussa tutkimuksessa koehenkilöt tekivätkin järkevämpiä valintoja esimerkiksi autoa ostaessaan silloin kun heillä ei ollut mahdollisuutta punnita ratkaisuaan tietoisesti (2). Monimutkaisissa valintatilanteissa kannattaa toki pysähtyä ja miettiä. Mikäli tietoinen mieli ei kuitenkaan heti tavoita parhaalta tuntuvaa vaihtoehtoa, niin on viisasta nukkua yön yli. Ja mikäli asiaa ei edelleenkään pysty perustelemaan itselleen eilistä päivää paremmin, niin silloin on parasta vain luottaa intuitioonsa. Keskeistä on, että antaa mielelleen aikaa prosessoida asiaa.

Ei siis muuta kuin lisää yhteiskunnan tukea tieteen tekoon, niin saadaan tutkijoiden aivot aktiivisiksi ja roppakaupalla Nobel-palkintoja Suomeen. Valitettavasti asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka tiede ja sen aikaansaannokset ovatkin todella arvokkaita, niin yhteiskunnassamme on myös muita vielä arvokkaampia asioita. Tärkein tehtävämme on huolehtia tulevien sukupolvien koulutuksesta. Ja sitä kautta hyvinvoinnista. Lisää resursseja siis ainakin koulujen perusopetukseen. Toinen tärkeä asia on järjestää tällä hetkellä elävien ihmisten terveydenhuolto kuntoon ja taata kaikille ihmisarvoinen elämä. Etenkin sairauksien ennaltaehkäisystä ja vanhusten hoivapalveluista säästetään jo nyt aivan liikaa. Koulutuksen ja perusterveydenhuollon kustannuksella tiedettä ei siis tule rahoittaa nykyistä enempää. Sen sijaan esimerkiksi mainos-ja markkinointialalla monet hukkaavat aikaansa ja energiaansa siihen, että pyrkivät luomaan ihmisille täysin turhia, ja jopa haitallisia, tarpeita. Olisikin hienoa jos yhä useampi löytäisi mielekkäältä tuntuvan työn opetus- tai terveydenhoitoalalta. Toisten auttamisesta. Tällä tavoin saataisiin Suomesta yhä terveempi ja hyvinvoivempi yhteiskunta.

Niin, ja tieteentekijöitä voisimme auttaa pidentämällä (varsinkin ansioituneiden) tutkijoiden apurahakausia. Vuoden tai kahden rahoituksen sijasta jaettaisiinkin viiden vuoden rahoituksia. Näin aivotyölle, ja sitä kautta myös uusille innovaatioille, jäisi enemmän aikaa.

Mutta jaettiinpa ne valtion rahat tulevina vuosina miten tahansa, niin oikein rauhallista joulua joka tapauksessa kaikille! Ja jos syystä taikka toisesta juuri jouluna ei ole aikaa olla jouten, niin muistakaahan ottaa sitä aikaa myöhemmin. Muuten saattavat jäädä ne oman elämän pienet suuret oivallukset tekemättä...;)


”I don't know anything, but I do know that everything is interesting if you go into it deeply enough.”
-Richard Feynman


Viitteet:
(1)   Beam E. Creativity and the default network: Is the brain at work while the mind is wandering? Neurogenesis Journal (2012) Vol 2 Issue 1.
(2)   Dijksterhuis, A., Bos, M. W., Nordgren, L. F.,& van Baaren, R. B. On making the right choice: the deliberation-without-attention effect. Science (2006).311, 1005-1007.




keskiviikko 11. joulukuuta 2013

Rukoilemisesta ja vähän muustakin loruilusta

Olin hiljattain hyvien ystävieni häissä. Häät eivät olleet kirkossa, mutta vihkimistilaisuus oli kuitenkin varsin perinteinen ja seremoniaa vetänyt pappi kehotti useaan otteeseen ihmisiä rukoilemaan. Useimpia rukouksia lähinnä kuuntelin, mutta Isä meidän –rukouksen lausuin muiden mukana yhteen ääneen. Myöhemmin samana iltana kävin hyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän tiesi, että käyn usein meditoimassa buddhalaisessa keskuksessa. En myöskään kuulu kirkkoon. Jos en siis ole kristitty, niin miksi rukoilin?

Vanhempiani ei voi kutsua hartaiksi kristityiksi, mutta he kuuluvat (evankelisluterilaiseen) kirkkoon. Kun olin lapsi, he laittoivat minut useaan otteeseen seurakunnan järjestämille leireille (todennäköisesti saadakseen olla edes hetken rauhassa). Leireillä rukoiltiin. Iltarukouksia olen aloittanut lukemaan joskus ala-aste ikäisenä ja jatkanut sitä ainakin 15-16 –vuotiaaksi. Ehkä vanhemmaksikin. Rukouksen sisältö vaihteli varmasti vuosien mittaan. Muistan kuitenkin käyneeni mielessäni läpi päivän aikana tapahtuneet asiat joista olin kiitollinen (mukaan lukien huolehtivaiset vanhemmat, hyvät ystävät ja terveys) sekä pyytäneeni Jumalalta, että voimistelutreenit sujuisivat huomenna hyvin. Tärkeitä asioita kaikki.;) Parikymppisenä totesin, että jumala (tai Jumala) on hiukan hankala (vaikkakin todella mielenkiintoinen) käsite ja aiheesta puhuttaessa kannattaa useimmiten ensi alkuun kysyä, että mitä toinen osapuoli oikein tarkoittaa sillä sanalla. Iltarukousten lukeminen jäi.

Viitisen vuotta sitten innostuin erilaisista mielenharjoitteista ja otin jälleen tavaksi käydä kuluneen päivän tapahtumat lyhyesti läpi mielessäni ennen nukkumaanmenoa. Samalla pyrin tuntemaan kiitollisuutta monista hyvistä asioista elämässäni. Huomasin, että kyseinen tapa rauhoittaa ja uni tulee paremmin. Samalla muistot päivän tapahtumista vahvistuvat ja ”itse-elämänkerrallisesta”/ autobiografisesta minäkuvastani ja siihen liittyvästä tarinasta tulee eheämpi. Oman elämän kuviot pysyvät paremmin hallussa ja asiat sujuvat jouhevammin.


Miljoonat muutkin ihmiset puhuvat päivittäin itsekseen. Jotkut osoittavat sanansa jumalalle tai jumalille (isolla taikka pienellä j:llä), jotkut hengille, jotkut toisille ihmisille ja jotkut itselleen. Osa ei ole sen tarkemmin edes ajatellut kenelle sanat on suunnattu. Tätä on tehty jo tuhansia vuosia. Wikipedian mukaan 20 vuotta sitten ~40% suomalaisista rukoili ainakin kerran viikossa (1). Veikkaan, että ihmiset rukoilevat keskimäärin enemmän silloin kun elämässä on vaikeaa. Eli silloin kun ahdistaa ja masentaa. Mutta miksi? Iranissa oli tehty tutkimus, jossa selvitettiin 150:n syöpäpotilaan kykyä ja keinoja hyväksyä sairautensa. Rukoilevat potilaat hyväksyivät tilanteensa nopeammin ja heidän mielialansa oli parempi (2). Syövän kaltaisen vaikean sairauden kohdatessa asioiden jäsentely ja sanallistaminen tekevät hyvää. Ja sitä rukoillessa ainakin tulee tehtyä. Uskoipa sitä sitten mihinkään korkeampaan voimaan taikka ei. Rukoillessa monet myös antavat itselleen luvan olla omien vaikeiden tunteidensa kanssa. Kun viipyilee hetken ahdistuksen äärellä, niin saattaa huomata, etteivät se ehkä olekaan niin musertavaa kuin mitä siitä on ajatellut. Samalla ahdistaviin muistoihin liittyy tämä uusi muisto rauhallisesta hetkestä jolloin olikin ihan ok olla. Ja kun ahdistava muisto seuraavan kerran palaa mieleen, niin samalla ”aktivoituu” myös muisto tästä rauhoittavasta läsnäolon hetkestä. Ahdistuu lievenee ja olo on parempi.

Monet rukoilevat myös silloin kun asiat sujuvat jo valmiiksi hyvin. Tällöin asioiden toistaminen mielessä voi muistuttaa ainakin siitä mikä on tärkeää. Jos esimerkiksi lapsesta asti lukee rukouksia joissa mietiskelee rakkautta, kiitollisuutta, anteliaisuutta ja anteeksiantoa, niin 50-vuoden ikään mennessä mieli on työskennellyt jo melkoisen tovin näiden teemojen ympärillä. Ja se mihin keskittyy, se kehittyy. Myös erilaiset meditaatioharjoitteet hyödyntävät tätä mielen kykyä muovautua. Esimerkiksi buddhalaisen perinteen myötätunto- (metta-) harjoitteilla ja kristillisen perinteen rukouksilla on paljon yhteistä. Hyvällä keskittymisellä tehtyinä nämä molemmat rauhoittavat mieltä ja kehittävät kykyä tuntea myötätuntoa ja rakkautta. Myönteisten tunteiden määrä elämässä siis lisääntyy ja kärsimys vähenee.

Sama pätee myös toiseen suuntaan. Jos jatkuvasti lausumme mielessämme esimerkiksi sellaisten rap biisien lyriikoita, joiden keskeinen sanoma on väkivallan tai päihteidenkäytön ihannointi, niin samalla muovaamme aivojamme ja asenteitamme yhä enemmän tähän suuntaan. Ilman aggressiota tai halua päihtyä pelkät lyriikat voivat toki olla vain hauskaa sanaleikkiä. Taidokasta kielellä kikkailua. Kuormittavassa elämäntilanteessa tarttuva sävelmä mieleenpainuvine kertosäkeineen voi kuitenkin tukea taitamattomia tottumuksiamme ja lisätä esimerkiksi päihteiden käyttöämme. Samalla tavoin myös tiukkaan pinttyneet uskomukset voivat lisätä kärsimystämme. Eräässä hiljattain julkaistussa hemodialyysipotilaiden haastattelututkimuksessa uskonnollisuus olikin joidenkin potilaiden kohdalla yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen (3).

Pelkkää lorujen lukemista ja sokeaa uskoa oleellisempaa onkin opetella olemaan läsnä oman kokemuksensa kanssa. Opetella huomaamaan minkälaisia rukouksia sitä mielessään lausuu ja minkälaisia aikomuksia ja tunteita näiden lorujen taustalta löytyy. Jos on esimerkiksi sitä mieltä, että taito tuntea kiitollisuutta ”meidän jokapäiväisestä leivästämme” ja taito antaa anteeksi itselleen ja muille, ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, ovat hyviä ominaisuuksia, niin silloin tätä sanailua on viisasta jatkaa. Täydellä sydämellä.


”Tahdon kunnioittaa itseäni ja toisia ihmisiä.
Tahdon auttaa silloin kun voin ja silloin kun en voi auttaa, niin haluan olla tuottamatta harmia.
Tahdon muistaa myötätunnon, rakkauden ja ystävällisyyden, avoimuuden ja rehellisyyden, anteliaisuuden, tarkkaavaisuuden ja tarmokkuuden, kärsivällisyyden ja kiitollisuuden merkityksen.
Haluan olla onnellinen. Minulla on myös oikeus ja mahdollisuus siihen.
Kaikki elävät olennot haluavat olla onnellisia ja meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus siihen. Joka hetki.
Haluan muistaa, että elämässä on kärsimystä. Vanhenemme, sairastumme ja kuolemme. Niitä en voi välttää. Kärsimys itsessään syntyy halusta. Ja päästämällä irti haluista voin olla vapaa kärsimyksestä, elää onnellisempaa elämää ja auttaa myös muita olemaan onnellisia.”


Viitteet: 
(1)           Harri Heino: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 2002.
(2)           Haqhiqhi F. Correlation between religious coping and depression in cancer patients. Psychiatr Danub. 2013 Sep;25(3):236-40.
(3)           Ramirez et al. The relationship between religious copig, psychological distress and quality of life in hemodialysis patients. J Psychosom Res. 2012 Feb:72(2):129-35.





lauantai 23. marraskuuta 2013

Seksi on kivaa ja banaanit maistuvat makeilta - Mitä väliä?

Mitä väliä? Niin millä? Millään. No ei tietenkään mitään. Ei millään ole oikeasti mitään väliä. Meillä on vain synnynnäinen tarve kokea nautintoa. Eli syödä, juoda ja naida. Ja niin kauan kuin näitä huvituksia riittää, niin kaikilla apinoilla on kivaa. Silloin tällöin joku lauman jäsenistä kuitenkin gonahtaa ja toteaa, että ”Joo, banaanit ovat edelleen ihan hyviä ja seksi kivaa, mutta mitä väliä? Tätäkö se elämä nyt sitten on? Tässäkö kaikki?” Ensin lapsena on tunne, että aikuisten maailmassa odottaa jotain erityistä. Ja sitten kun kasvaa isoksi, niin ihmetyksen tilalle ei tulekaan suurta oivallusta elämän tarkoituksesta, vaan tunne, että; ”Mua on kusetettu. Eihän tässä touhussa ole sen enempää järkeä kuin lapsenakaan. Samaa shaibaa kohdusta hautaan.”

Mutta mitä väliä? Niin millä? No sillä, ettei millään ehkä olekaan mitään väliä. Tai ehkä onkin. Vaatii nimittäin aikamoista hybristä sekin, että väittää tietävänsä, ettei millään ole mitään väliä. Itse en ainakaan tiedä. Vaan ei väliä myöskään sillä. Pointti oli, ettei sillä ole mitään väliä vaikka millään ei olisikaan mitään väliä. Ja sen tajuaminen tuo mukanaan vapauden. Saa itse päättää millä asioilla elämässä on väliä ja millä ei.

On kuitenkin vaarana, että kaiken suhteellisuuden ja merkityksettömyyden oivaltaminen suistaa pienen apinan vain ahdistavaan tyhjyyteen. Yhtä oleellista onkin ymmärtää myös se, että meillä kaikilla on tarve rakastaa ja olla onnellisia. Apinan kannattaa siis aina ajoittain laskeutua kotikuusensa latvasta hieman alemmas muun lauman pariin lepäilemään ja suunnata ylimääräinen tarmonsa muiden auttamiseen. Tällä tavoin sen pää kestää elämän tarjoilemat vastoinkäymiset ja tyhjiöt huomattavasti paremmin. Se voi suorastaan oppia nauttimaan niiden ihmettelemisestä. Ja siinä sivussa, jos nautinnoiltaan taas vain malttaa, se voi sitten lajitella asioita merkityksellisiin ja merkityksettömiin. Ja sen tehtyään se saattaakin pian olla taas tilanteessa, että kaikki asiat elämässä ovat merkityksellisiä. Kaikella on väliä.


“Life has no meaning. Each of us has meaning and we bring it to life. It is a waste to be asking the question when you are the answer.” 

-Joseph Campbell



maanantai 7. lokakuuta 2013

Miksi juoksen?

Aloin lenkkeillä, koska halusin kohottaa kuntoani. Siitä on nyt n. 15 vuotta. Viime aikoina olen innostunut juoksemaan enemmän kuin aiemmin. Lisääntyneiden kilometrien, ja krampanneiden etureisien, myötä innostuin myös pohtimaan, että miksi oikein juoksen. Pidin tovin aikaa myös "lenkkivihkoa", johon kirjasin ylös tuntemuksiani päivän juoksusta. Alla lyhyt yhteenveto näistä aatoksista sekä joitakin otteita "vihkosesta".

Nykyään syitä lenkille lähtemiseen on monia; suurimpana niistä kuitenkin silkka nautinto. Nautin sekä itse juoksemisesta, että lenkin jälkeisestä olosta. Juokseminen on yksinkertaista. Eräänlaista meditaatiota. Vähänkin pidemmällä lenkillä mieli rauhoittuu ja päivän ahdistukset jäävät lenkkipolulle. Aamulenkkien jälkeen taas on usein aivan mahtavan pirteä fiilis. Tuntuu, että energiaa on enemmän kuin tarpeeksi. Vaikka juokseminen pidentääkin kropan käyttöikää, niin ennemmin tai myöhemmin myös siitä on kuitenkin pakko luopua. Liikaa siihen ei siis pidä takertua. Mutta ennen sitä se on viisas tapa nauttia elämästä. Tapa joka voi tuottaa itsessään nautintoa ja tukea samalla myös muuta elämää. Jos ei ole aiemmin juossut (tai harrastanut muuta liikuntaa), niin voi olla, että alkuun sitä joutuu opettelemaan (niin kuin mitä tahansa uutta asiaa), mutta uskoisin, että useimpien kohdalla se kyllä lopulta maksaa vaivanpalkan takaisin.


Lauantai 13.7:
"Eilen alkoi loma. Herään kasilta, kirjoitan uneni ylös, syön puuroa ja maitorahkaa, juon kupillisen vihreää teetä ja meditoin puoli tuntia. Olo on ihan hyvä heti aamusta. Tyynyillä istuessani tunnen kuitenkin hetkeä aiemmin nautitun teen kofeiinin lievästi euforisoivan ja piristävän vaikutuksen. Kun nousen, tunnen myös kuinka molemmat etureiteni ovat jumissa toissapäiväisestä jalkapuntista. Edellisestä oli vierähtänyt hyvä tovi ja olin tehnyt jalkaprässiä kaverin kanssa oikein antaumuksella. Hyvältä oli tuntunut. Olin suunnitellut, että juoksisin reilun tunnin lenkin Keskuspuistossa. Yleensä lauantaiaamujen lenkit ovat kulkeneet hyvin kun on ollut levännyt olo hieman tavanomaista pidempien yöunien jälkeen. Pienestä jumista huolimatta odottavainen fiilis ennen lenkkiä.

Ensimmäiset 5-10min hieman tahmeaa menoa. Olo on usein samanlainen liikkeelle lähtissä. Varsinkin aamuisin. Se ei kuitenkaan häiritse sillä tiedän kokemuksesta, että pian juoksu alkaa kulkea. Niin myös tänä aamuna. Pirkkolan urheilupuiston kohdalla jalkajumit olivat tiessään ja reilun puolen tunnin lönköttelyn jälkeen askel tuntui niin kevyeltä, että päätin hieman pidentää lenkkiä. Myös keli oli aivan mahtava; aurinkoinen pilvetön taivas, hento tuulenvire ja lämpöä 24 astetta. Onneksi Keskuspuistossa suurimman osan matkasta pystyy juoksemaan puiden varjossa. Muussa tapauksessa kahden tunnin lenkki ilman juomapulloa ei olisi kovinkaan viisas veto.

Lenkin aikana viikonlopun muut suunnitelmat jäsentyivät mielessäni ja kelailin myös erinäisiä ihmissuhteisiin liittyviä asioita. Loppumatkan ajan mieli oli rauhallinen ja huomio pysyi vaivatta kehotuntemuksissa; hengityksessä ja askelten rytmissä. Hyvältä tuntui. Viimeisten 15 min aikana reisissä alkoi tuntua pientä väsymystä. Aikaa lönköttelyyn kului lopulta noin kaksi tuntia."

Maanantai 15.7:
"Meinasi tulla kiire lenkille kun olin sopinut treffit Töölöön äipän kanssa klo 11. Vaan hyvin kerkesin. Tasan tunnin lenkki. Alkuun vähän väsy fiilis, mutta pian juoksu kulki taas ihan ok. Ja lenkin jälkeen olo jälleen todella hyvä. Pitää varoa, ettei takerru liikaa tähänkään."

Lauantai 20.7:
"Juoksin väsynein jaloin aamusta Pasilaan kiipeämään. Muutama tunti siellä ja lönköttelyä takaisin. Väsynyttä menoa. Illalla kaveri laittoi viestiä ja kysyi palauttavalle lenkille. Totesin, että kävely ainakin passaa. Lopulta päädyimme kuitenkin lönköttelemään osan matkasta ja kävelimme loput. Väsynyttä menoa edelleen, mutta parin tunnin ”seurustelu-lönköttely-kävelyn” jälkeen hyvä kaikkensa antanut olo."

Tiistai 23.7;
"Kahden tunnin lenkki Keskuspuistossa tuttua reittiä pitkin. Alku väsynyttä. Olin kahden vaiheilla lähdenkö ollenkaan ja alkumatkasta pyörittelin pitkään, että paljonko aion juosta. Päätöksen tehtyäni (tai hetkeä ennen sitä?) juoksu alkoi kuitenkin kulkemaan todella hyvin. Hetkittäin aivan loistava olo; juoksin Paloheinän suunnalla isoa kukkulaa ylöspäin, askel (ja koko kroppa) tuntui kevyeltä. Tuntui, että olisin voinut juosta vieläkin lujempaa. Tällä vauhdilla juoksu oli kuitenkin nautinnollista. Hengästyminen ja kiihtynyt syke eivät tuntuneet lainkaan epämiellyttäviltä. Hetkittäin jopa päinvastoin. Addiktoivaa. Ja lenkin jälkeen mahtava olo. Tuntui hienolta vain olla. Myöhemmin päivällä hyvä fiilis edelleen, tuntui hyvältä ja helpolta olla läsnä ja keskustella ystäväni kanssa."

Lauantai 21.9, Espoo rantamaraton:
"Vähensin juoksemista pari viikkoa ennen maratonia. Heti aamusta olo on energinen ja odottavainen. Liikkeelle lähtiessä tuntuu, että tekisi mieli juosta kovempaa. Arastelen alkuun. Ajattelen, että seinä tulee todennäköisesti vastaan jos innostun nyt juoksemaan liian lujaa. Muutaman kilometrin jälkeen päätän kuitenkin mennä ihan fiiliksen mukaan. Mitä väliä vaikka seinä tulisikin vastaan? Jos en ikinä juokse sitä päin, niin enhän voi koskaan myöskään löytää rajojani. Lisään vauhtia. Juoksu tuntuu hyvältä. Koko matkan ajan keskityn hengitykseeni ja askelteni rytmiin. Tai ainakin yritän. Suurimman osan matkasta se onnistuu, mutta lopussa huomio alkaa harhailla. Ei pahasti, mutta kuitenkin. On huomattavasti työläämpää palauttaa huomio takaisin oleelliseen. Aina kun se onnistuu, niin jalkojen kipu ja pieni pistos keuhkoissa eivät tunnu pahoilta. Sen sijaan jos ajatus pääsee omille teilleen, niin pian myös nämä keholliset tuntemukset alkavat tuntua piinaavilta. Viimeisten kilometrien aikana yritän vielä lisätä vauhtia. En tiedä onnistunko. Tuntuu pahalta. Saa tuntua pahalta. Kuulen ja tunnen hengitykseni ja kivun jaloissani. Maaliviivan näkeminen on helpottava tunne. Ja sen ylittäminen vielä helpottavampaa. Saa pysähtyä. Saa olla. Seinä ei tullut vastaan. Olo on loistava. Käyn yksin suihkussa ja nautin hiljaisuudesta ja jalkojen pienestä jomotuksesta. Ei ole nälkä, mutta syön silti jotain. Ja juon. Vesi maistuu."


Seuraavina päivinä jalat ovat kipeät. Neljä päivää myöhemmin uskaltaudun kuitenkin kevyelle lenkille. Ihan ok. Paria viikkoa myöhemmin juoksu alkaa taas kulkemaan entiseen tapaan. Tänään maanantaina 7.10 kävin aamusta lenkillä. Puolen tunnin jolkottelut ja sen jälkeen töihin. Life is good.


"If you become restless, speed up. If you become winded, slow down. You climb the mountain in an equilibrium between restlessness and exhaustion."
- Robert Pirsig


   

perjantai 2. elokuuta 2013

Mitä haluan tehdä isona?

Elämäni keskeisimpiä oivalluksia on ollut, että kaikki ihmiset haluavat olla onnellisia. Ja jos sana onnellisuus ei jostain syystä kuulosta hyvältä, niin sen voi halutessaan korvata esimerkiksi sanalla hyvinvointi, mielenrauha tai tyytyväisyys. Yhtä kaikki, myös minä itse haluan olla onnellinen ja voida hyvin.

Yhtä keskeistä on ollut myös oivaltaa, että toisten auttaminen tukee myös omaa onnellisuuttani. Tai itse asiassa ilmaisu ”oma onnellisuus” on tässä yhteydessä varsin kehno. Oma ja muiden onni kun kulkevat käsi kädessä eikä niitä voi erottaa. Näiden oivallusten pohjalta olen todennut, että haluan käyttää elämäni meidän ihmisten, sekä muiden elukoiden, hyvinvoinnin edistämiseen.

Hmmm, tiedän siis, että haluan edistää ihmisten hyvinvointia ja onnellisuutta. Mutta mitä se oikein edes tarkoittaa? Mitä ovat hyvinvointi ja onnellisuus? Kokemus onnellisuudesta on mielentila. Olisi kuitenkin varsin vaillinaista todeta, että ihmisen hyvinvoinnin kannalta vain ja ainoastaan mielellä on merkitystä (ainakaan ilman pientä lisäselitystä). Myös esimerkiksi fyysinen terveytemme vaikuttaa mielemme sisältöön. Onkin huomattavasti helpompaa oivaltaa, esimerkiksi tämä käsillä oleva asia, silloin kun ei ole janoinen, nälkäinen, kylmissään, kivuissaan tai peloissaan. Tässä mielessä Suomessa asiat ovat onneksi hyvin. Meillä on myös toimiva terveydenhuoltojärjestelmä ja vain harvat joutuvat kestämään kovia kipuja. Ihmisillä on siis keskimäärin hyvät edellytykset asioiden oivaltamiselle.

Kun ihmisen perustarpeet on tyydytetty, niin onnellisuus on hyvin pitkälti kiinni siitä mitä asioista ajattelee. Ja siitä, mitä näiden ajatusten pohjalta tekee ja miksi. Meillä on hieno kyky suunnata huomiomme sinne minne haluamme. Ajatella asioita joita haluamme. On toki totta, että ihmismieli kulkee usein omia latujaan, eikä huomion pitäminen halutussa kohteessa ole aina helppoa. Emme myöskään voi aina valita mitä oikein ajattelemme jostakin tietystä asiasta. Voimme kuitenkin olla tietoisia näistä asioista ja tehdä sen seurauksena viisaampia päätöksiä. Pienellä harjoittelulla myös mielen pitäminen halutussa kohteessa helpottuu ja voimme oppia näkemään asioita selkeämmin ja useammasta eri näkökulmasta. Meidän ihmisten olisikin viisasta pysähtyä aina silloin tällöin pohtimaan, että mitä me oikein nyt teemme ja miksi. Mitä paremmin ymmärrämme omien tekojemme vaikuttimia, sen tarkoituksenmukaisemmalta oma toimintamme alkaa tuntua. Parhaimmillaan jokainen pienikin teko tuntuu siltä, että sillä on merkitystä. Toinen vaihtoehto on kulkea elämänsä läpi kuin unessa ja tehdä asioita omien mielihalujensa ohjaamana tai vain koska näin on ollut tapana toimia. Se ei ole väärin, mutta ei sitä voi viisaanakaan toimintana pitää, sillä kestävään onneen se ei johda.

Voisi siis sanoa, että tietoinen, tiedostavan elämän, eläminen ja siitä seuraava onnellisuus on valinta. Vaihtoehtona sille on edellä mainittu ”unissaan kävely” sekä omista taitamattomista mielentiloista (ja siitä ettei niitä tunnista) seuraava jatkuvassa tyytymättömyyden tunteessa eläminen. Aina on jotain mitä mieli halajaa. Keho rapistuu ja sairastuu. Läheiset ihmiset kuolevat ja myös oma kuolema lähenee hetki hetkeltä. Tuntuu, että asiat voisivat aina olla joltain osin paremmin. Vai voisivatko? Jos ei koskaan tule pysähtyneeksi ja kelanneeksi asiaa, niin asioiden haluamista voi jatkaa kohdusta hautaan saakka. Kuten jo todettua; ei väärin, muttei järin viisastakaan. Toivon, että kykenen elämään oman elämäni mahdollisimman viisaasti ja voivani siten toimia myös esimerkkinä muille. Sillä niinhän me kaikki kuitenkin teemme. Olemme esimerkkejä toisillemme. Hyviä tai huonoja. Halusimme tai emme. Mutta sitä siis ainakin haluan elämässäni tehdä; auttaa ihmisiä oivaltamaan ja ymmärtämään miten elää hyvää elämää.

Mihin minun sitten kannattaisi käyttää päiväni? Istua puun alla buddhapatsaan tavoin esimerkillisesti hymyillen ja kirjoittaa blogitekstejä onnellisuudesta?;) Hmmm, ei huono vaihtoehto sekään. Pohditaanpa nyt kuitenkin hetki vielä muitakin vaihtoehtoja.

Valinnanvapaus ja vaihtoehdot ovat hieno asia. Meillä länsimaalaisilla ihmisillä on kuitenkin monissa asioissa tarjolla niin paljon mahdollisuuksia, että pieni ihminen hämmentyy helposti niiden edessä. Jäätyy niin, ettei tee mitään valintaa ja antaa asian lopulta vain olla. Ollakseen onnellinen ja auttaakseen muita on siis ainakin opittava luopumaan asioista. Muuten elämä kuluu loputtomien eri vaihtoehtojen vatvomiseen.

Olen valmistunut lääkäriksi pari vuotta sitten. Sen jälkeen olen ihmetellyt ja opetellut lääkärintöitä eri erikoisaloilla (terveyskeskuksessa, sisätaudeilla, neurologialla, psykiatrialla, anestesiologialla ja pientraumalla) työskennellen sekä jatkanut jo opiskeluiden ohessa aloitettua väitöskirjaprojektiani farmakologian laitoksella. Lääkärinammatti tarjoaa hyvät mahdollisuudet ihmisten auttamiselle. Se on hienoa ja olen siitä kovin kiitollinen. Lääkärintöitä voi kuitenkin tehdä useilla eri tavoilla ja viime aikoina olenkin pohtinut missä oikein haluaisin pidemmän päälle työskennellä.

”Yleislääkäriys” voisi olla hyvä valinta. Erikoisalana olisi siis yleislääketiede ja tavoitteena tulla hyväksi lääkäriksi. Terveyskeskuslääkärinä olisi mahdollista vaikuttaa sekä ihmisten fyysiseen, että henkiseen, hyvinvointiin. Parhaimmillaan voisi myös auttaa ihmisiä oivaltamaan asioita. Kovin syvällisiin keskusteluihin terveyskeskusten vastaanotoilla ei valitettavasti läheskään jokaisen potilaan kanssa kerkiä syventymään. Varsinkin kun nykyään lähes joka paikassa kannustetaan kovasti (ainakin näennäiseen) tehokkuuteen. Helsingin alueen terveyskeskuksissa tämä tarkoittaa ”nuppitaksaa”; mitä enemmän potilaita päivässä katsoo, niin sitä enemmän ansaitsee. Saa siis olla tarkkana itsensä kanssa ettei käy ahneeksi ja ala tekemään työtä pelkät käyntipalkkiot silmissään. Jos potilaskontakteista tulee pinnallisia, niin myös työn mielekkyys kärsii. Ja kuten jo todettua, niin mikäli asioita ei tee tietoisesti ja täydellä sydämellään, niin samalla myös koko tämä muu sirkus menettää merkityksensä.

Yleislääketieteen erikoislääkärinä voisi myös päästä vaikuttamaan terveydenhuoltojärjestelmämme rakennetta ja toimintaa koskeviin kysymyksiin. Varsinainen terveyskeskuslääkärintyö on monilta osin (usein varsin näkymätöntä) sairauksien ennaltaehkäisyyn tähtäävää toimintaa. Eli itse asiassa juuri sellaista toimintaa johon yhteiskunnassamme tulisi useilla eri osa-alueilla panostaa huomattavasti nykyistä enemmän. Tämä olisi järkevää myös kansantaloudellisessa mielessä. Mm. aikuisiän diabeteksen aiheuttamien elinkomplikaatioiden (sydän- ja aivoinfarktit, munuaisten vajaatoiminta, näön heikkeneminen, infektiot, jne) hoito sekä masennuksen seurauksena lisääntyneet työkyvyttömyyseläkkeet syövät jo nykyisellään pitkän pennin yhteiskuntamme yhteisestä kirstusta.

Yleislääketieteessä olisi myös useita muita, astetta vähemmän maailmaa syleileviä, hyviä puolia. Töitä olisi lähes varmasti tarjolla ja halutessaan voisi tehdä myös lyhyempää työviikkoa. Työt olisivat päivätyötä. Toivon, että tulevaisuudessa minulla on vielä oma perhe ja lapsia. Mahdollisuus hyvään työnhallintaan olisi siis hyvä asia myös sitä ajatellen. Ja niin kauan kuin lapsia ei ole, niin vapaa-aikansa voisi käyttää ihan samojen asioiden (oman ja muiden hyvinvoinnin) edistämiseen myös muilla tavoin kuin töitä tehden. Viettää siis aikaansa perheen ja ystävien kanssa, liikkua ja meditoida sekä tehdä erilaisia vapaaehtois- ja järjestöhommia. Voisin myös palata tekemään voimisteluvalmentajan hommia muutamaksi tunniksi viikossa. Houkuttelevaa.

Kaksi muuta erikoisalaa, joita olen miettinyt, ovat psykiatria ja neurologia. Isolta osin kiinnostus niitä kohtaan kumpuaa, siitä että ihmisen mieli ja aivot ovat todella mielenkiintoisia asioita. Tietoisuutta ei kukaan oikein osaa selittää. Viime vuosina kuvantamismenetelmät ja molekyylibiologia ovat kehittyneet huimasti ja useita ihmismielen ilmiöitä on opittu ymmärtämään myös niistä näkökulmista. Sekä neurologian, että psykiatrian puolelta löytyisi varmasti lukuisia mielenkiintoisia ilmiöitä tutkimustyötä ajatellen.

Entä sitten nykyinen tutkimusprojektini? Olen aloittanut tutkimuksen parissa työskentelyn jo opiskeluiden alkuvaiheessa. Tämän loppuvuoden ensisijainen tavoite työkuvioiden suhteen onkin väitöskirjaprojektini viimeistely. Kalorirajoituksen (eli ”nälkäkuurin”) ja munuaisvaurion tutkiminen ovat olleet monilta osin varsin opettavaista puuhaa. Artikkeleita lukiessani ja kirjoittaessani olen ainakin oppinut arvioimaan tieteellisen tiedon luotettavuutta paremmin. Toivon mukaan tästä projektista on sen lisäksi myös ihan konkreettista hyötyä jonkun ihmisen terveydelle joskus tulevaisuudessa. Arvostan lääketieteellistä tutkimusta ja mielestäni koko ihmiskunnan tulisi panostaa tieteeseen ja tutkimukseen huomattavasti nykyistä enemmän. Projektin edetessä olen kuitenkin heikkoina hetkinä ajoittain miettinyt, että eikö tämän monen vuoden työpanoksen voisi käyttää järkevämminkin. (Vaikka toki se on siis tullut käytettyä ihan riittävän hyvin tälläkin tavoin.) Tutkimusmaailmassa on kuitenkin omat ongelmansa ja epäkohtansa. Monilta tutkijoilta löytyy aitoa kiinnostusta, jopa intohimoa, omaa aihettaan kohtaan. Lääketieteellisillä lehdillä ja lääketeollisuudella on kuitenkin aivan liian iso valta määrätä mitä tutkitaan. Ja mitä julkaistaan. Se vääristää (tieteellistä)maailmankuvaa. Toivon mukaan entistä isompi osa tutkimustuloksista tullaankin tulevaisuudessa julkaisemaan kaikille avoimissa, ns. open access, tietokannoissa. Ja toivottavasti myös tutkimusrahoitusta tullaan saamaan entistä enemmän myös muualta kuin lääketeollisuudelta. Tällä tavoin tästä hienosta ihmiskunnan ymmärrystä kasvattavasta systeemistä saadaan entistä parempi. Mutta kävipä niin tai näin, niin väitöskirjaprojektini valmistuttua otan oman lusikkani tästä sopasta pois ainakin toviksi.

Tämän hetkinen suunnitelma on siis seuraava; väitöskirjaprojekti loppuun ja sen jälkeen loppuvuodesta hyväksi (yleis)lääkäriksi oppimaan. Ja jos yleislääkärinä ei syystä taikka toisesta kiinnosta työskennellä, niin uusi arvio tilanteesta ja samalla asenteella esimerkiksi psykiatrian pariin touhuamaan.

Tekstin otsikkona on; ”Mitä haluan tehdä isona?”. Tähän loppuun on siis hyvä muistuttaa itseään vielä siitä, että teen jo nyt elämässäni isolta osin juuri niitä asioita joita haluankin tehdä. Ihmismielellä on kyky suunnitella tulevaa ja maalailla kauniita mielikuvia. Tämän hienon kyvyn kääntöpuolena on olemassa vaara, että elää jatkuvasti ”sitten kun” elämää. Elämämme tapahtuu kuitenkin joka hetki juuri tässä ja juuri nyt. Nykyhetki voikin jäädä kokonaan kokematta jos elää jatkuvasti vain mielikuvissaan. On siis viisasta pyrkiä elämään tietoisesti ja olemaan läsnä omassa elämässään. Sekä elämään päivittäistä elämäänsä jo nyt sellaisena ihmisenä kuin haluaisi olla myös ”isona”.


“It is better to travel well than to arrive.
-Buddha





keskiviikko 5. kesäkuuta 2013

Ratkaistaanko ”lääkäripula” lääkäreiden määrää lisäämällä?

Kävin hienon keskustelun erään ystäväni ystävän kanssa. Hän oli hiljattain vaihtanut työpaikkaa valtionvarainministeriöön ja päädyimmekin yllättäen puhumaan taloudesta. Kerroin, että lääkäreillä on tällä hetkellä hieno tilanne; töitä löytyy varmasti, varsinkin jos on valmis lähtemään pois pääkaupunkiseudulta. Asian kääntöpuolena on tietenkin se, että jossain paikoissa on pulaa lääkäreistä. Ystäväni huomautti myös, että yksittäisen lääkärin päätös lähteä pienestä kunnasta saattaa kaataa koko kunnan talouden. Ratkaisuksi tähän ongelmaan hän ehdotti koulutusmäärien lisäämistä. Tai no, niinhän sitä itse asiassa taidettiin jo tehdä. Ajatuksena on, että kun lääkäreitä on enemmän, niin jossain vaiheessa ihmiset alkavat väkisinkin valua pienemmille paikkakunnille töihin kun pk-seudulla palkat putoavat ja työt loppuvat. Saattaa homma toki toimia niinkin, mutta asia ei kuitenkaan ole aivan niin yksioikoinen.

Suomessa ei ole varsinaista lääkäripulaa. Valmistuneita lääkäreitä on OECD-maista (34kpl) yhdeksänneksi eniten ja potilastyötä tekeviä lääkäreitä 2.7/1000 asukasta, mikä on enemmän kuin koskaan aiemmin. (1) Osa lääkäreistä työllistyy kuitenkin yksityiselle puolelle ja muualle kuin potilastyöhön (esimerkiksi lääkefirmoihin ja tutkimustyöhön). Lisäksi on tiettyjä erikoisaloja, mm. yleislääketiede ja psykiatria, joille hakeutuu selkeästi liian vähän ihmisiä. Ja juuri yleislääkäreitä kaivattaisiin myös kehä III:n ulkopuolella.

Yksi iso syy miksi näihin paikkoihin ei saa lääkäreitä rekrytoitua on työn sisältö. Yleislääkärin työnkuva on parhaimmillaan monipuolista hommaa, jossa saa käyttää sekä aivojaan, että käsiään ihmisiä auttaessaan. Hyvä yleislääkäri voi myös edistää työllään useamman ihmisen hyvinvointia kuin yksikään sankarikirurgi konsanaan. Viime vuosina varsinaisen potilastyön rinnalle on kuitenkin tullut myös iso kasa ns. ”portinvartijan hommia”; B-todistuksien kirjoittamista lääkkeistä ja sairaspäivärahoista, todistuksia tukisukkien ja muiden apuvälineiden hankkimista varten, todistuksia vaippojen hankkimista varten, todistuksia matkayhtiöille matkojen peruuntumista varten, todistuksia invapysäköintilupaa varten, aseenkantolupaa varten... just name it. Lista alkaa olla jo sen verran pitkä, että työn alkuperäinen tarkoitus uhkaa jäädä unholaan. Tämän lisäksi potilastietojärjestelmiä ei hyvällä tahdollakaan voi kutsua näppäriksi. Parhaimmillaan ne eivät hidasta työntekoa kamalasti.

Muitakin syitä syrjäseutujen lääkärikatoon toki on. Suomessa on esimerkiksi taloudellisesti järkevämpää hommata omistusasunto kuin asua vuokralla. Moni nuori lääkäri ei kuitenkaan ole innostunut ostamaan omaa kämppää pieneltä paikkakunnalta, jos muu elämä on vuosikaudet pyörinyt mukavasti yliopistokaupungissa.

Itselläni ei ole mitään myöskään koulutusmäärien nostamista vastaan. Jaan oikein mielelläni nykyisen työmäärän useamman ihmisen tehtäväksi. Ja olen luonnollisesti valmis myös pudottamaan palkkaani jos joku kerran tekee osan töistä puolestani. Työnsisältöä kannattaisi kuitenkin ensin järkevöittää.

Lääkärin työnkuvaa voitaisiin monessa paikassa helpottaa ainakin palkkaamalla lisää sihteereitä. Heistä kun tuntuu olevan pulaa jokaisessa työpaikassa. Useimmiten selitys on ollut, ettei heitä ole varaa palkata. Hassua. Voisi kuvitella, että mm. ajanvarauskirjan täyttäminen tulisi kunnille halvemmaksi jos sen tekisi sihteeri, eikä lääkäri. Myös tietojärjestelmissä riittäisi kehitystyötä. Mutta se onkin sitten jo oma tarinansa.

Jos ja kun tiedekuntien sisäänottomääriä kuitenkin lisätään, niin samalla pitäisi lisätä myös tiedekuntien resursseja. Muussa tapauksessa on todennäköistä, että valmistuvien lääkäreiden taso laskee. Jo omana opiskeluaikanani kolme neljä vuotta sitten jouduin ajoittain olemaan ryhmäopetuksen aikana käytävällä kun en mahtunut muiden tutkimushuoneeseen. Kymmenen hengen ryhmät ovat liian isoja potilasopetukseen. Onneksi näin ei ollut aina. Liian usein kuitenkin. Lääkärintaidot ovat monelta osin mestarilta kisällille siirrettävää tietotaitoa, jota on vaikeaa tai suorastaan mahdotonta oppia kirjoista. Tällä hetkellä Suomessa on hyvä lääkärikoulu. Toivotaan, että se pysyy sellaisena myös jatkossa.

Mutta kävipä siinä niin tai näin, niin näillä spekseillä mennään tällä hetkellä. Ei siis muuta kuin työniloa ja hyvää tahtoa itse kullekin työpaikasta ja virkanimikkeestä riippumatta! Niillä päästään pitkälle ja niitä on hyvä olla vaikka asiat muuttuisivat mihin suuntaan tahansa.


“There are two kinds of people, those who do the work and those who take the credit. Try to be in the first group; there is less competition there.”
-Indira Gandhi

Viitteet:
1. HS, Suomi pihtailee terveydenhuoltoon käytettävää rahaa. 29.4.2013.



sunnuntai 17. maaliskuuta 2013

Kuolemasta

Hyvä ystäväni kuoli yllättäen viime viikolla. Hän oli suunnilleen samanikäinen kuin minä itse.

Tiedän, että ihmiset kuolevat. Tiedän, että olen itsekin ihminen ja tulen siis kuolemaan. Haluaisin kovasti ajatella, että olen hyväksynyt oman kuolevaisuuteni. Läheisen ihmisen kuolema kuitenkin pysäytti.

Tuntuu normaalilta, että tuntemattomia ihmisiä kuolee; ”Totta kai ihmiset kuolevat. Sehän kuuluu elämään.” Kun läheinen kuolee, niin se ei tunnu normaalilta. Se tuntuu surulliselta. Epäreilulta. Ei näin kuulunut käydä. Suomalainen mies elää keskimäärin lähes kahdeksankymppiseksi ja naiset vielä viitisen vuotta vanhemmiksi. Kolmekymppisillä ihmisillähän on siis vielä noin viisikymmentä vuotta elämää edessä. Right?

On viisasta tehdä suunnitelmia ja ennakoida tulevaa. Samaan aikaan on kuitenkin vähintään yhtä viisasta pitää mielessä, että kaikki saattaa päättyä jo ennen kuin suunnitelmia on ennätetty toteuttaa. Mitä varmuutta meillä itse asiassa on elämän jatkumisesta tätä hetkeä pidemmälle?  Juuri nyt voin tuntea kuinka ilma virtaa keuhkoihini ja sydämeni hakkaa rintakehän takana. Olen elossa. Näin on jatkunut jo lähes 29 vuoden ajan. Kuten läheisen ihmisen menetys muistutti, niin se ei kuitenkaan tarkoita, että näin tulisi jatkumaan loputtomiin.

Elämä on hauras ja saattaa päättyä koska tahansa. Nyt olemme kuitenkin elossa. Eletään siis viisaasti ja ollaan läsnä kun se vielä on mahdollista.


“Remembering that I’ll be dead soon is the most important tool I’ve ever encountered to help me make the big choices in life. Because almost everything — all external expectations, all pride, all fear of embarrassment or failure – these things just fall away in the face of death, leaving only what is truly important. Remembering that you are going to die is the best way I know to avoid the trap of thinking you have something to lose. You are already naked. There is no reason not to follow your heart…

No one wants to die. Even people who want to go to heaven don’t want to die to get there. And yet death is the destination we all share. No one has ever escaped it. And that is as it should be, because Death is very likely the single best invention of Life. It is Life’s change agent. It clears out the old to make way for the new. Right now the new is you, but someday not too long from now, you will gradually become the old and be cleared away. Sorry to be so dramatic, but it is quite true.

Your time is limited, so don’t waste it living someone else’s life. Don’t be trapped by dogma — which is living with the results of other people’s thinking. Don’t let the noise of others’ opinions drown out your own inner voice. And most important, have the courage to follow your heart and intuition. They somehow already know what you truly want to become.
Everything else is secondary.”

-Steve Jobs



sunnuntai 17. helmikuuta 2013

Sanoista ja teoista

Kävin hiljattain antoisan ”meditoimiseen ja onnellisuuteen” liittyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Keskustelun päätyttyä minulle jäi kuitenkin sellainen fiilis, että ystäväni ei sittenkään lopulta ymmärtänyt mitä yritin sanoa. Luulen, että nyt hän ajattelee meidän olevan eri mieltä siitä, onko meditaation harjoittaminen itsekästä vai ei. Todennäköisesti olimme kuitenkin molemmat jo alun alkaen täysin yksimielisiä siitä, että omaa mieltään kannattaa harjoittaa niin itsensä kuin myös muiden vuoksi. En siis osannut ilmaista itseäni tarpeeksi hyvin. Tai ehkä en vain osannut avata suutani oikeissa kohdissa. Ajattelin, että kyllä hän jo tietää mitä ajattelen. Voi myös olla, että en vain itse ymmärtänyt mitä ystäväni halusi sanoa.

Mielikuvamme ja ajatuksemme ovat malleja todellisuudesta. Joskus nämä mallit kuvaavat todellisuutta hyvin ja toisinaan ne voivat olla täysin virheellisiä. Sanat puolestaan ovat malleja näistä mielikuvista ja ajatuksista. Sanoja voi käyttää ajattelun välineenä ja niiden avulla voi viestiä. Eri ihmisillä samat sanat saattavat kuitenkin herättää aivan erilaisia mielikuvia.

Sana ”kissa” lienee vielä aika turvallinen. Jos sitä käytetään sen perinteisessä merkityksessä, niin useimmille ihmisille tulee mieleen pieni karvainen otus, joka sanoo ”miau”. Vaikka kissat eroavatkin toisistaan väriltään, kooltaan, mittasuhteiltaan sekä monilta muilta piirteiltään, niin silti suurin osa ihmisistä kuitenkin ymmärtää, että yleisnimi ”kissa” viittaa kaikkiin näihin otuksiin. Eivät kuitenkaan ihan kaikki. Kirjallisuudessa on mielenkiintoisia kuvauksia ns. susilapsista, ihmisistä jotka ovat viettäneet lapsuutensa ilman kosketusta kieleen ja ovat oppineet puhumaan vasta joskus 10 ja 20 ikävuoden välillä. Monilla heistä on ollut suuria vaikeuksia (tai jopa mahdotonta) oppia ymmärtämään edellä mainitun kaltaista ”yksittäisestä yleiseen” nimeämistä. He eivät ymmärrä, että sanalla kissa voidaan viitata myös naapurin kattiin, vaan haluaisivat varata kyseisen sanan kuvaamaan vain yhtä tiettyä kissaa. Siis sitä otusta, joka heille ensimmäisenä nimettiin kissaksi.

Mitä abstraktimpia käsitteitä pyöritellään sen suuremmaksi kasvaa väärinymmärryksen vaara myös meillä kielellisessä ympäristössä lapsuutemme viettäneillä. Esimerkiksi käsitteet ”rakkaus”, ”onnellisuus” ja ”tietoisuus” ovat jo asteen verran vaikeammin määriteltävissä. Eri ihmiset voivat hyvinkin kuvata näitä käsitteitä aivan eri sanoilla. Siitäkin huolimatta, että heillä alun alkaen olisi aivan samanlainen kokemus asiasta. Vaikka puhutaankin suomea, niin silti voidaan puhua samasta asiasta aivan eri sanoilla. Kumpikin omalla kielellään. Toisinaan ihmiset taas viittaavat samalla sanalla aivan eri kokemukseen. Toinen tarkoittaa rakkaudella ensisijaisesti intiimiä ihmissuhdetta ja toinen altruistista lähimmäisen rakkautta. Ilman pientä termien tarkennusta väärinymmärryksen vaara on siis ilmeinen.

Edellä mainitut viestinnän sudenkuopat huomioiden on helppo ymmärtää organisaatioviestinnän tutkija emeritusprofessori Osmo A. Wiioa. Hän on tullut kuuluisaksi erityisesti viestintää käsittelevistä laeistaan, joista jo ensimmäinen toteaa tylysti; ”Viestintä epäonnistuu aina, paitsi sattumalta.” Saattaa kuulostaa ”hieman” pessimistiseltä toteamukselta. Esimerkiksi lentoliikenteessä viestinnällä on kuitenkin sen verran keskeinen rooli mm. turvallisuus seikkojen takia, että kyseisen ”totuuden” opettaminen on otettu osaksi lentäjien peruskoulutusta. Samasta syytä myös monien sairaaloiden leikkaussaleissa on viime vuosina otettu käyttöön, alun perin lentoliikenteestä tuttuja, tarkistuslistoja. Näin tulee maksimoitua varmuus siitä, että kirurgi jättää terveen jalan rauhaan ja operoi rikkinäisen polven kuten oli tarkoituskin.

Aina ole aikaa käydä läpi tarkistuslistoja tai määritellä kaikkia käyttämiämme sanoja keskustelun lomassa. Yksittäisten sanojen merkitystä tärkeämpää onkin pyrkiä oikeasti kuuntelemaan ja ymmärtämään mitä toinen oikein yrittää sanoa. Tähän siis myös itse keskittyen kun näen ystävääni; yritän kuunnella tarkemmin ja sanailla selkeämmin.

Kun sanat ovat totta ja ne on valittu taitavasti, niin niillä voi saada paljon hyvää aikaiseksi. Vähintään yhtä tärkeää on kuitenkin myös se mitä tekee. Tyhjät korulauseet ovat arvottomia. On viisasta ottaa vastuu sekä sanoistaan, että teoistaan.  Kun omien ajatusten ja toiminnan välillä ei ole ristiriitaa, niin ei myöskään jälkikäteen tarvitse selitellä itselleen mitään. Tällöin mieli on eheämpi ja on helpompaa olla tässä ja nyt. Itsensä ja muiden kanssa. Siis olla läsnä ja olla onnellinen.


“Like a fine flower, beautiful to look at but without scent, fine words are fruitless in a man who does not act in accordance with them.”
-Dhammapada





perjantai 18. tammikuuta 2013

Syrjäytymisestä ja mielenterveyspalveluista

Tilastokeskuksen tutkija Pekka Myrskylän mukaan Suomessa oli 51 300 syrjäytynyttä 15-29 –vuotiasta nuorta vuonna 2010 (1). Hänen raportissaan syrjäytyneiksi määriteltiin ne työttömät nuoret, joilla ei peruskoulun lisäksi ollut muuta koulutusta. Suomessa on hyvä sosiaaliturvajärjestelmä ja useimpien kohdalla kyse onkin lähinnä sosiaalisesta syrjäytymisestä. KELA:lta saa sen verran rahaa, että pysyy hengissä, mutta juuri muuta ympäröivä yhteiskunta ei sitten tarjoakaan. Ainakaan spontaanisti. Ihmissuhteet ja merkityksellinen puuhastelu päivien ratoksi olisi siis keksittävä ihan itse. Vaikea yhtälö varsinkin jos kaikki ikätoverit ovat ennättäneet siirtymään työelämään tai jatko-opintojen pariin. Onkin hienoa, että nykyisessä hallitusohjelmassa syrjäytymisen ehkäisy on asetettu yhdeksi keskeisistä tavoitteista (2). Kun ongelma on kerran tiedostettu, niin nyt sille on mahdollista myös tehdä jotain.

Yksi hyvä paikka auttaa syrjäytynyttä, tai syrjäytymisvaarassa olevaa, ihmistä ovat mielenterveyspalvelut. Monet näiden palveluiden piiriin päätyneistä ihmisistä ovat työttömiä ja heillä on vähän, tai ei lainkaan, sosiaalisia kontakteja. Useilla on myös päihdeongelma. Toki ihminen voi sairastua vaikka kaikki edellä mainitut asiat olisivatkin reilassa. Keskimäärin suuremmassa vaarassa ovat kuitenkin ne joilta ympäröivä sosiaalinen tukiverkko puuttuu.

Helsingissä mielenterveyspalvelut toimivat kohtalaisesti. Useimmista terveyskeskuksista saa ajan lähiviikkoina. Monissa paikoissa on myös erillinen depressiohoitaja, jolle lääkärit voivat ohjata pidempiaikaista keskusteluapua tarvitsevia potilaitaan. Olen työskennellyt yhteensä noin vuoden verran Helsinkiläisellä terveysasemalla. Kyseisessä työssä kohtaa paljon myös uupuneita ja masentuneita ihmisiä Monia heistä voisi kutsua myös syrjäytyneiksi. Onneksi terveysasemalla, jossa olin töissä, oli tosiaan erittäin pätevä mielenterveystyöhön perehtynyt sairaanhoitaja. Lääkärit ohjasivat hänelle masentuneita potilaitaan, joita hän sitten tapasi oman aikataulunsa mukaan seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana. Kyseinen hoitomalli tuntui toimivan niin hyvin, että toivoisi vastaavanlaisia palveluita tarjottavan jokaisella terveysasemalla.

Viimeiset puoli vuotta olin töissä psykiatrisessa sairaalassa yleispsykiatrisella osastolla. Akuuttivaiheen hoidon jälkeen lähes kaikille ihmisille järjestettiin jatkohoito psykiatrian poliklinikalle. Useimmiten tämä toimi hyvin. Joidenkin potilaiden kohdalla avopuolen tapaamisaikojen olisi kuitenkin toivonut, varsinkin alkuun, olevan huomattavasti tiuhemmin. Nyt ne järjestyivät kerran pariin viikkoon, kun kerran viikossa olisi ollut hyvä. Monesti kävi myös niin, että ryhmätapaamiset onnistuivat tiheämmin, mutta yksilötapaamisiin ei ollut antaa aikoja. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna tämä ei varmasti ole kovinkaan kustannustehokasta. Ilman riittävää tukea monet näistä ihmisistä päätyvät ennemmin tai myöhemmin uudelleen psykiatriseen sairaalahoitoon. Tämä tuskin edistää myöskään heidän työllistymistään tai kouluttautumistaan.

Sairaalapuolella henkilökuntaa sen sijaan vaikutti olevan tarpeeksi. Ja hyvä niin myös omalta kannaltani. Muussa tapauksessa kyseinen pesti olisi voinut tuntua huomattavasti pidemmältä ajalta. Nyt käteen jäi lähinnä hyviä, ja mielenkiintoisia, muistoja. Puolessa vuodessa ehti myös oppimaan jotain. Ainakin ihmismielestä ja psyykenlääkkeistä jäi mieleen sellaisia asioita, joista toivon mukaan on hyötyä myös jatkossa. Viime vuosien mediakeskustelua psyykenlääkkeiden eduista ja haitoista seuranneena todettakoon nyt tälläkin foorumilla ainakin se, että psykoosisairauksien hoidossa käytetyistä neurolepteistä on todella hyötyä (3). Moni osastomme potilaista oli päätynyt sairaalahoitoon pian sen jälkeen kun oli päättänyt jättää lääkityksensä tauolle. Onneksi vointi myös koheni monesti lähes silmissä kun lääkitys oli aloitettu uudelleen. (Lisää psyykelääkkeistä (bentsodiatsepiineista) aiemmassa blogitekstissäni; Ahdistuksen lääkehoidosta.)

Myös sosiaalipuoleen, eli siihen ”mistä nämä ihmiset nyt oikein saavat rahaa, asunnon, työtä, opiskelupaikan, etc.”, joutui myös perehtymään sen verran, että siitäkin jäi jotain mieleen. Halusi tai ei. On hienoa, että meillä on hyvä yhteiskunnan tukiverkko. Aukoton se ei kuitenkaan ole. Ajoittain tuntuu myös, että osatakseen pudota siihen oikein pitäisi olla vähintään yhteiskuntatieteiden tohtori. Ei siis ihme, että psyykkisesti sairailta ihmisiltä jäävät etuudet monesti hakematta ja saamatta. Kun henkiset resurssit hädin tuskin riittävät eheän minuuden ylläpitoon, niin yritä siinä sitten vielä etsiä ja täyttää oikeat lomakkeet KELA:a ja työvoimatoimistoa varten. Onneksi ”moniammatilliseen tiimiimme” kuului myös sosiaalityöntekijä. Ilman hänen korvaamatonta apuaan useimmat lomakkeet olisivatkin varmasti jääneet internetin syövereihin.

Puolen vuoden kokemuksella todettakoon vielä, että mielenterveyskuntoutujille on tällä hetkellä liian vähän asuntoja tarjolla. Turhan moni osastomme potilas joutui odottamaan jatkohoitopaikkaa useita viikkoja, jopa kuukausia. Kun suurin hätä on ohi ja mieli hieman rauhoittunut, niin olisi hyvä päästä eteenpäin. Pois suljetulta osastolta. Muussa tapauksessa on vaarana, että ihmiset kotiutuvat osastolle liikaa. Passivoituvat ja laitostuvat. Syrjäytyvät. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna kaupungin olisi varmasti halvempaa rakentaa asuntoja kuin maksaa näiden ihmisten ylläpitoa akuuttiosastolla (400-500euroa/vrk). Varsinkin kun tämä tarkoittaa sitä, että samalla nämä paikat ovat pois muilta, jotka saattaisivat tarvita niitä ihan oikeasti.

Oman kokemukseni mukaan Helsingin julkisten mielenterveyspalveluiden laatu ja saatavuus ovat kuitenkin varsin hyvät. Pitämällä huolta, etteivät ne pääse rappeutumaan, ehkäisemme samalla myös ihmisten syrjäytymistä. Kääntäen voisi sanoa, että panostamalla mielenterveyspalveluihin luomme hyvinvointia. Hyvinvointia meille kaikille.


“A human being is a part of the whole called by us universe, a part limited in time and space. He experiences himself, his thoughts and feeling as something separated from the rest, a kind of optical delusion of his consciousness. This delusion is a kind of prison for us, restricting us to our personal desires and to affection for a few persons nearest to us. Our task must be to free ourselves from this prison by widening our circle of compassion to embrace all living creatures and the whole of nature in its beauty.”

-Albert Einstein


Viitteet:
3.      Tiihonen J, Lönnqvist J, Wahlbeck K, Klaukka T, Niskanen L, Tanskanen A, Haukka J. 11-year follow-up of mortality in patients with schizophrenia: a population-based cohort study (FIN11 study). Lancet 2009;374:620-7.