Tilastokeskuksen tutkija Pekka Myrskylän mukaan Suomessa oli 51 300 syrjäytynyttä 15-29 –vuotiasta nuorta vuonna 2010 (1). Hänen raportissaan syrjäytyneiksi määriteltiin ne työttömät nuoret, joilla ei peruskoulun lisäksi ollut muuta koulutusta. Suomessa on hyvä sosiaaliturvajärjestelmä ja useimpien kohdalla kyse onkin lähinnä sosiaalisesta syrjäytymisestä. KELA:lta saa sen verran rahaa, että pysyy hengissä, mutta juuri muuta ympäröivä yhteiskunta ei sitten tarjoakaan. Ainakaan spontaanisti. Ihmissuhteet ja merkityksellinen puuhastelu päivien ratoksi olisi siis keksittävä ihan itse. Vaikea yhtälö varsinkin jos kaikki ikätoverit ovat ennättäneet siirtymään työelämään tai jatko-opintojen pariin. Onkin hienoa, että nykyisessä hallitusohjelmassa syrjäytymisen ehkäisy on asetettu yhdeksi keskeisistä tavoitteista (2). Kun ongelma on kerran tiedostettu, niin nyt sille on mahdollista myös tehdä jotain.
Yksi hyvä paikka auttaa syrjäytynyttä, tai syrjäytymisvaarassa olevaa, ihmistä ovat mielenterveyspalvelut. Monet näiden palveluiden piiriin päätyneistä ihmisistä ovat työttömiä ja heillä on vähän, tai ei lainkaan, sosiaalisia kontakteja. Useilla on myös päihdeongelma. Toki ihminen voi sairastua vaikka kaikki edellä mainitut asiat olisivatkin reilassa. Keskimäärin suuremmassa vaarassa ovat kuitenkin ne joilta ympäröivä sosiaalinen tukiverkko puuttuu.
Helsingissä mielenterveyspalvelut toimivat kohtalaisesti. Useimmista terveyskeskuksista saa ajan lähiviikkoina. Monissa paikoissa on myös erillinen depressiohoitaja, jolle lääkärit voivat ohjata pidempiaikaista keskusteluapua tarvitsevia potilaitaan. Olen työskennellyt yhteensä noin vuoden verran Helsinkiläisellä terveysasemalla. Kyseisessä työssä kohtaa paljon myös uupuneita ja masentuneita ihmisiä Monia heistä voisi kutsua myös syrjäytyneiksi. Onneksi terveysasemalla, jossa olin töissä, oli tosiaan erittäin pätevä mielenterveystyöhön perehtynyt sairaanhoitaja. Lääkärit ohjasivat hänelle masentuneita potilaitaan, joita hän sitten tapasi oman aikataulunsa mukaan seuraavien viikkojen ja kuukausien aikana. Kyseinen hoitomalli tuntui toimivan niin hyvin, että toivoisi vastaavanlaisia palveluita tarjottavan jokaisella terveysasemalla.
Viimeiset puoli vuotta olin töissä psykiatrisessa sairaalassa yleispsykiatrisella osastolla. Akuuttivaiheen hoidon jälkeen lähes kaikille ihmisille järjestettiin jatkohoito psykiatrian poliklinikalle. Useimmiten tämä toimi hyvin. Joidenkin potilaiden kohdalla avopuolen tapaamisaikojen olisi kuitenkin toivonut, varsinkin alkuun, olevan huomattavasti tiuhemmin. Nyt ne järjestyivät kerran pariin viikkoon, kun kerran viikossa olisi ollut hyvä. Monesti kävi myös niin, että ryhmätapaamiset onnistuivat tiheämmin, mutta yksilötapaamisiin ei ollut antaa aikoja. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna tämä ei varmasti ole kovinkaan kustannustehokasta. Ilman riittävää tukea monet näistä ihmisistä päätyvät ennemmin tai myöhemmin uudelleen psykiatriseen sairaalahoitoon. Tämä tuskin edistää myöskään heidän työllistymistään tai kouluttautumistaan.
Sairaalapuolella henkilökuntaa sen sijaan vaikutti olevan tarpeeksi. Ja hyvä niin myös omalta kannaltani. Muussa tapauksessa kyseinen pesti olisi voinut tuntua huomattavasti pidemmältä ajalta. Nyt käteen jäi lähinnä hyviä, ja mielenkiintoisia, muistoja. Puolessa vuodessa ehti myös oppimaan jotain. Ainakin ihmismielestä ja psyykenlääkkeistä jäi mieleen sellaisia asioita, joista toivon mukaan on hyötyä myös jatkossa. Viime vuosien mediakeskustelua psyykenlääkkeiden eduista ja haitoista seuranneena todettakoon nyt tälläkin foorumilla ainakin se, että psykoosisairauksien hoidossa käytetyistä neurolepteistä on todella hyötyä (3). Moni osastomme potilaista oli päätynyt sairaalahoitoon pian sen jälkeen kun oli päättänyt jättää lääkityksensä tauolle. Onneksi vointi myös koheni monesti lähes silmissä kun lääkitys oli aloitettu uudelleen. (Lisää psyykelääkkeistä (bentsodiatsepiineista) aiemmassa blogitekstissäni; Ahdistuksen lääkehoidosta.)
Myös sosiaalipuoleen, eli siihen ”mistä nämä ihmiset nyt oikein saavat rahaa, asunnon, työtä, opiskelupaikan, etc.”, joutui myös perehtymään sen verran, että siitäkin jäi jotain mieleen. Halusi tai ei. On hienoa, että meillä on hyvä yhteiskunnan tukiverkko. Aukoton se ei kuitenkaan ole. Ajoittain tuntuu myös, että osatakseen pudota siihen oikein pitäisi olla vähintään yhteiskuntatieteiden tohtori. Ei siis ihme, että psyykkisesti sairailta ihmisiltä jäävät etuudet monesti hakematta ja saamatta. Kun henkiset resurssit hädin tuskin riittävät eheän minuuden ylläpitoon, niin yritä siinä sitten vielä etsiä ja täyttää oikeat lomakkeet KELA:a ja työvoimatoimistoa varten. Onneksi ”moniammatilliseen tiimiimme” kuului myös sosiaalityöntekijä. Ilman hänen korvaamatonta apuaan useimmat lomakkeet olisivatkin varmasti jääneet internetin syövereihin.
Puolen vuoden kokemuksella todettakoon vielä, että mielenterveyskuntoutujille on tällä hetkellä liian vähän asuntoja tarjolla. Turhan moni osastomme potilas joutui odottamaan jatkohoitopaikkaa useita viikkoja, jopa kuukausia. Kun suurin hätä on ohi ja mieli hieman rauhoittunut, niin olisi hyvä päästä eteenpäin. Pois suljetulta osastolta. Muussa tapauksessa on vaarana, että ihmiset kotiutuvat osastolle liikaa. Passivoituvat ja laitostuvat. Syrjäytyvät. Pidemmällä aikavälillä tarkasteltuna kaupungin olisi varmasti halvempaa rakentaa asuntoja kuin maksaa näiden ihmisten ylläpitoa akuuttiosastolla (400-500euroa/vrk). Varsinkin kun tämä tarkoittaa sitä, että samalla nämä paikat ovat pois muilta, jotka saattaisivat tarvita niitä ihan oikeasti.
Oman kokemukseni mukaan Helsingin julkisten mielenterveyspalveluiden laatu ja saatavuus ovat kuitenkin varsin hyvät. Pitämällä huolta, etteivät ne pääse rappeutumaan, ehkäisemme samalla myös ihmisten syrjäytymistä. Kääntäen voisi sanoa, että panostamalla mielenterveyspalveluihin luomme hyvinvointia. Hyvinvointia meille kaikille.
“A human being is a part of the whole called by us universe, a part limited in time and space. He experiences himself, his thoughts and feeling as something separated from the rest, a kind of optical delusion of his consciousness. This delusion is a kind of prison for us, restricting us to our personal desires and to affection for a few persons nearest to us. Our task must be to free ourselves from this prison by widening our circle of compassion to embrace all living creatures and the whole of nature in its beauty.”
-Albert Einstein
3. Tiihonen J, Lönnqvist J, Wahlbeck K, Klaukka T, Niskanen L, Tanskanen A, Haukka J. 11-year follow-up of mortality in patients with schizophrenia: a population-based cohort study (FIN11 study). Lancet 2009;374:620-7.
