Ajoittain minulle tulee tarve kirjoittaa. Tarve jäsennellä omia ajatuksiani paperilla. Kun ajatuksen laittaa paperille, niin sitä on helpompi tarkastella. Muokata. Huomata epäjohdonmukaisuudet omissa päättelyketjuissa ja korjata niitä. Tai hylätä koko ajatus. Kirjoittaminen siis selkeyttää omaa ajatteluani. Silti se on jäänyt viime aikoina hyvin vähälle.
Pari kuukautta sitten päähäni pälkähti, että voisin alkaa pitää blogia. Sinne voisi kirjoittaa itseään kiinnostavista aiheista ja tällöin näitä aiheita koskevia ajatukset myös selkenisivät. Se, että tekstit tulisivat kaikkien nähtäville lisäisi entisestään tarvetta kirkastaa omaa ilmaisuaan. Lisäksi ajatuksiaan saattaisi päästä peilailemaan muiden ihmisten vastaaviin ja saada siten myös uusia näkökulmia eri aiheisiin.
Tänään minulla oli vapaapäivä ja runsaasti luppoaikaa. Polkiessani isoäitini luo muistelin mielessäni kuluneen viikon tapahtumia. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kohtaaminen, jonka halusin kirjoittaa ylös ja (nyt päätettyäni avata tämän blogin) jakaa myös muiden kanssa.
Tänään minulla oli vapaapäivä ja runsaasti luppoaikaa. Polkiessani isoäitini luo muistelin mielessäni kuluneen viikon tapahtumia. Mieleeni on jäänyt erityisesti yksi kohtaaminen, jonka halusin kirjoittaa ylös ja (nyt päätettyäni avata tämän blogin) jakaa myös muiden kanssa.
Alkuviikosta istuin pari päivää kaikille erikoistuville suunnatussa pakollisessa lähijohtajakoulutuksessa. Kyseisiin opetuksiin meneminen tuntui hieman vastahakoiselta. Ehkäpä osittain juuri tämä pakon takia. Iloiseksi yllätykseksi ensimmäinen päivä alkoi kuitenkin oikeasti mielenkiintoisella Martti Kekomäen esityksellä johtamisesta. Tämä entinen lastenkirurgi oli pari vuosikymmentä sitten vaihtanut kliinisen potilastyön terveydenhuollon hallintoon ja jäänyt sille tielle. Nykyään suurin osa hänen ajastaan kuluu terveydenhuollonjohtajia kouluttaessa.
Kekomäellä oli ihailtavan vahva näkemys siitä, miten yhteiskunnan (yhtenä) tehtävänä on tukea ihmisten pärjäämistä. Lääkärin taustastaan huolimatta hän ei kuitenkaan korostanut lääketieteen roolia tämän tavoitteen saavuttamisessa. Päinvastoin. Puhuessaan terveydenhuollon ammattilaisille hän painotti sitä, että vaikka terveydenhuollon rahoitus täytyy myös tulevaisuudessa pystyä turvaamaan, niin emme voi joka tilanteessa olla kovaan ääneen vaatimassa lisää rahaa terveydenhuollon pohjattomaan kukkaroon. Ainakaan silloin, jos se sama raha on pois koulutukselta. Yhdysvalloissa ollaan tällä hetkellä tilanteessa, jossa jokainen terveydenhuoltoon käytetty lisädollari vähentää väestön terveyttä. Samasta maasta löytyvät myös maailman huonoimmat (ja todennäköisesti myös maailman parhaat) koulut. Ilman riittävää perussivistystä ja (osittain myös koulussa hankittavia) sosiaalisia taitoja nuoret syrjäytyvät. Siksi koulutuksen rahoitus on tärkeämpää kuin terveydenhuollon. Syrjäytyminen on iso ongelma ja siihen on varmasti myös monia muita syitä kuin pelkkä koulutusmäärärahojen niukkuus. Näiden rajallisten määrärahojen mahdollisimman viisas jakaminen on kuitenkin se asia, johon osa kuulolla olleista ihmisistä saattaa pystyä vaikuttamaan.
Eniten pidin kuitenkin siitä, että "Keko" (kuten häntä ilmeisesti varsin yleisesti kutsutaan) korosti kovasti ”Miksi?” kysymisen tärkeyttä. Aina ennen kun ryhdytään touhuamaan, niin pitäisi pohtia, että mitä nyt oikein tehdään. Ja ennen kaikkea miksi. Näin vältytään tuhlaamasta yhteiskunnan varoja sellaisiin projekteihin, jotka saattavat kyllä tuottaa hoitopäiviä tai potilaskäyntejä, mutta eivät kuitenkaan lopulta tuota terveyttä tai hyvinvointia. Työskentelen itse Helsingissä terveysasemalla, jossa palkkaus määräytyy ns. listamallin mukaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että kyseisessä mallissa lääkäri saa palkkaa sitä enemmän, mitä enemmän potilaita hän katsoo. Voidaankin pohtia, tuottaako tällainen toimintamalli enemmän potilaskäyntejä vai terveyttä.
Elämä on rajallinen ja ilman riittävän usein toistettua asioiden kyseenalaistamista sen voi vahingossa viettää sellaisten asioiden parissa, joita ei loppupeleissä koekaan tärkeiksi. Jos taas pystyy perustelemaan omat tekemisensä itselleen rehellisesti ja tietää, että miksi niitä oikein tekee, niin tuloksena on huomattavasti eheämpi mieli ja onnellisempi yksilö. Optimitilanteessa tämä pohdiskelu johtaa siihen, että yksilö kokee hetkestä hetkeen kaiken tekemisensä tarkoituksenmukaisina. Joko lyhyen tai pitkän tähtäimen suunnitelmia ajatellen. Tämä tuo elämään sellaista mielekkyyttä, jota ei ole mahdollista löytää muilla keinoin.
Yllä olevat ajatukset eivät ole suoria lainauksia Kekomäen esityksestä, vaan niihin on vapaasti assosioitu myös aiempia pohdiskeluitani aiheesta. Oli kuitenkin todella hienoa ja inspiroivaa jälleen huomata, että on olemassa elämään intohimoisesti suhtautuvia, älykkäitä, viisaita ja hyväntahtoisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka oikeasti haluavat kaikkien parasta. Tai kuten ”Keko” asian ilmaisi – sitä, että me kaikki pärjäämme.
.JPG)
Kekomäellä oli ihailtavan vahva näkemys siitä, miten yhteiskunnan (yhtenä) tehtävänä on tukea ihmisten pärjäämistä. Lääkärin taustastaan huolimatta hän ei kuitenkaan korostanut lääketieteen roolia tämän tavoitteen saavuttamisessa. Päinvastoin. Puhuessaan terveydenhuollon ammattilaisille hän painotti sitä, että vaikka terveydenhuollon rahoitus täytyy myös tulevaisuudessa pystyä turvaamaan, niin emme voi joka tilanteessa olla kovaan ääneen vaatimassa lisää rahaa terveydenhuollon pohjattomaan kukkaroon. Ainakaan silloin, jos se sama raha on pois koulutukselta. Yhdysvalloissa ollaan tällä hetkellä tilanteessa, jossa jokainen terveydenhuoltoon käytetty lisädollari vähentää väestön terveyttä. Samasta maasta löytyvät myös maailman huonoimmat (ja todennäköisesti myös maailman parhaat) koulut. Ilman riittävää perussivistystä ja (osittain myös koulussa hankittavia) sosiaalisia taitoja nuoret syrjäytyvät. Siksi koulutuksen rahoitus on tärkeämpää kuin terveydenhuollon. Syrjäytyminen on iso ongelma ja siihen on varmasti myös monia muita syitä kuin pelkkä koulutusmäärärahojen niukkuus. Näiden rajallisten määrärahojen mahdollisimman viisas jakaminen on kuitenkin se asia, johon osa kuulolla olleista ihmisistä saattaa pystyä vaikuttamaan.
Eniten pidin kuitenkin siitä, että "Keko" (kuten häntä ilmeisesti varsin yleisesti kutsutaan) korosti kovasti ”Miksi?” kysymisen tärkeyttä. Aina ennen kun ryhdytään touhuamaan, niin pitäisi pohtia, että mitä nyt oikein tehdään. Ja ennen kaikkea miksi. Näin vältytään tuhlaamasta yhteiskunnan varoja sellaisiin projekteihin, jotka saattavat kyllä tuottaa hoitopäiviä tai potilaskäyntejä, mutta eivät kuitenkaan lopulta tuota terveyttä tai hyvinvointia. Työskentelen itse Helsingissä terveysasemalla, jossa palkkaus määräytyy ns. listamallin mukaan. Yksinkertaistettuna voi sanoa, että kyseisessä mallissa lääkäri saa palkkaa sitä enemmän, mitä enemmän potilaita hän katsoo. Voidaankin pohtia, tuottaako tällainen toimintamalli enemmän potilaskäyntejä vai terveyttä.
Elämä on rajallinen ja ilman riittävän usein toistettua asioiden kyseenalaistamista sen voi vahingossa viettää sellaisten asioiden parissa, joita ei loppupeleissä koekaan tärkeiksi. Jos taas pystyy perustelemaan omat tekemisensä itselleen rehellisesti ja tietää, että miksi niitä oikein tekee, niin tuloksena on huomattavasti eheämpi mieli ja onnellisempi yksilö. Optimitilanteessa tämä pohdiskelu johtaa siihen, että yksilö kokee hetkestä hetkeen kaiken tekemisensä tarkoituksenmukaisina. Joko lyhyen tai pitkän tähtäimen suunnitelmia ajatellen. Tämä tuo elämään sellaista mielekkyyttä, jota ei ole mahdollista löytää muilla keinoin.
Yllä olevat ajatukset eivät ole suoria lainauksia Kekomäen esityksestä, vaan niihin on vapaasti assosioitu myös aiempia pohdiskeluitani aiheesta. Oli kuitenkin todella hienoa ja inspiroivaa jälleen huomata, että on olemassa elämään intohimoisesti suhtautuvia, älykkäitä, viisaita ja hyväntahtoisia ihmisiä. Ihmisiä, jotka oikeasti haluavat kaikkien parasta. Tai kuten ”Keko” asian ilmaisi – sitä, että me kaikki pärjäämme.
.JPG)
Hieno blogausaloitus! Itse olen tuskaillut jo pidempään kirjoittavani talouskasvun tarpeellisuuden rajoista mutta vielä en ole luonnosvaiheesta sitä saanut.
VastaaPoistaPäätelmäni ovat silti samat kuin sinulla: luvut pettävät jos niitä tuijotetaan liian sokeasti ottamatta huomioon ns. pehmeitä tekijöitä jotka jätetään pois laskuista juuri niiden epämääräisyyden vuoksi. Nämä samat tekijät vaikuttavat kuitenkin taloudelliseenkin lopputulokseen.
Onnellisempi kansa on esimerkiksi vähemmän masentunut ja sillä puolestaan on suuria kerrannaisvaikutuksia koko yhteiskuntaan.
Täällä myös yksi samankaltaisia ajatuksia pohdiskeleva blogaaja:
http://ajattelunammattilainen.fi/2012/03/23/rahat-vai-hyvinvointi/
Thanks Raoul!=) Eipä noita ihmisten hyvinvointiin ja taloutta tosiaan voi täysin erottaa toisistaan. Joitain niihin vaikuttavia tekijöitä on vain todella vaikea mitata ja arvioida kaikkia mahdollisia kerrannaisvaikutuksia. Tällöin ne taidetaan helposti jättää huomiotta. Juuri kuten sanoitkin.
VastaaPoistaViime vuosina kaikesta ennaltaehkäisystä (syrjäytyminen, mielenterveysongelmat, elintapa-/kansansairaudet, etc.) on karsittu ihan liikaa. Se kun ei näy neljännesvuosikatsauksessa muuta kuin pelkkinä menoina. Pidemmällä aikavälillä asioihin ajoissa puuttuminen kuitenkin maksaisi varmasti itsensä takaisin.
Mielenkiinnolla luen jahka saat oman tekstisi kasaan. Ja tuota Laurin blogia olen itsekin seuraillut jo jonkin aikaa.=)
Kiitos mielenkiintoisesta kirjoituksesta ja pohdinnasta. Tärkeintä havaintoja olet tehnyt ja olen erityisen iloinen siitä, että luennon/koulutuksen sisältö oli tuonkaltainen. Tässä Kekomäeltä myös toinen kiinnostava esitys www.obotnia.fi/fi/binaryviewer.aspx?MediaID=5990
VastaaPoistaSuomi on harmi kyllä niiden maiden joukossa, jotka käsittävät nykyisellään terveyspolitiikan pitkälti terveydenhuoltopolitiikaksi (virallisesti se ymmärretään kyllä laajemmin, mutta käytävä keskustelu pyörii lähinnä palveluntuotannon ympärillä) ja monilta jää huomaamatta se, että terveyteen vaikuttavia päätöksiä tehdään suurimmaksi osaksi ihan muilla sektoreilla kuin terveydenhuollossa tai edes STMn sektorilla. Oma lukunsa on tietysti EU, jolla ei muodollisesti ole toimivaltaa terveysasioihin, mutta käytännössä on, koska monet EUn toimivallan piiriin kuuluvat asiat vaikuttavat mitä suurimmassa määrin väestön terveyteen.
Kiitos Janina, kiva jos tykkäsit ja löysit jotain mielenkiintoista.=) Oli tosiaan hyvä luento Kekomäeltä tuohon koulutukseen liittyen. Ja kiitokset linkistä, kovin mielenkiintoiselta vaikutti tuokin esitys.
VastaaPoistaNoin se tuntuu menevän. Ennaltaehkäisy on lähes aina tehokkaampaa kuin jo puhjenneiden sairauksien hoitaminen (tai niistä syntyvien komplikaatioiden ehkäiseminen). Tätä ei vain aina huomioia kaikissa poliittisissa päätöksissä. Yhtenä syynä tähän on ollut turhan lyhyt aikaperspektiivi. Ennaltaehkäisevistä toimista on helppo karsia, koska ne eivät näy tässä neljännesvuosikatsauksessa kuin menoina. Kulut näkyvät vasta parinkymmenen vuoden päästä.
Esimerkiksi mielenterveysongelmia ja syrjäytymistä voidaan mielenterveyspalveluiden lisäksi ehkäistä panostamalla mm. koulutukseen (opettajien palkat, ryhmäkoot, etc.) sekä erilaisiin yhteisöllisyyttä tukeviin aktiviteetteihin (lasten ja nuorten kerhot, liikuntapaikat, seuratoiminta etc.). Elintapasairauksiin (verenpaine, diabetes, sydän- ja verisuonisairaudet etc.) puolestaan voidaan vaikuttaa ohjaamalla kansalaisten ruokailutottumuksia, päihteidenkäyttöä ja liikkumista (mukaan lukien mm. työmatkaliikunta ja muu päivittäinen hyötyliikunta). Ja näihin taas vaikuttavat luonnollisesti "palveluiden/tuotteiden" hinnat (verotus) ja saatavuus... Kaikki vaikuttaa kaikkeen.=)