Kuka ansaitsee tulla autetuksi?

Kävin hiljattain mielenkiintoisen keskustelun siitä, että ketä kannattaa auttaa ja ketä ei. Ja siitä voiko tällaisia linjanvetoja, ainakaan virallisesti, ylipäänsä edes tehdä.

Nykyisen talouseetoksen aikakaudella kysymykset ovat varsin ajankohtaisia sillä terveydenhuolto maksaa. Vuonna 2013 kuntien järjestämän sosiaali- ja terveydenhuollon kustannukset olivat 19,6 miljardia euroa (1). Talouskasvun maksimoimiseksi yhteiskunnan kannattaisi siis pyrkiä maksimoimaan työikäisten ja kykyisten yksilöiden määrä ja työteho myös terveydenhuollon keinoin. 30-vuotias mainostoimiston johtaja olisi siis lienee järkevintä siirtää leikkauslistalla 60-vuotiaan alkoholistin edelle. Samoin esimerkiksi kalliita syöpälääkkeitä tulisi käyttää pääasiassa vain työikäisten potilaiden hoidossa. Muissa tapauksissahan rahallinen panostus menee hukkaan. Talouskasvua ajatellen kyseisenkaltainen menettely voisi siis ainakin lyhyellä aikavälillä olla järkevää. Yksilöt jotka eivät kykene enää työskentelemään, tai  ne joiden odotettavissa oleva työpanos jää negatiiviseksi suhteutettuna siihen määrään työtä joka heidän kuntouttamiseensa kuluu, eivät hyödytä yhteiskuntaa tarpeeksi ansaitakseen yhteisön jäsenyyttä.

Oma arkeni kuluu tällä hetkellä aivovammapoliklinikalla, missä työnkuvaani kuuluu mm. aivovammojen vaikeusasteen arviointia ja mahdollisten kuntoutus- ja hoitotoimenpiteiden järjestelyä. Jos kyseisessä paikassa noudatettaisiin edellä mainitun kaltaista ”optimointia”, niin esimerkiksi erittäin vaikean aivovamman saaneita ihmisiä ei kannattaisi kuntouttaa lainkaan. Keskimäärin heistä ei kuitenkaan enää tule kovinkaan tuotteliaita ihmisiä valtion rahakirstua ajatellen. Ihan ok omillaan pärjääviä ehkä, ja jos hyvä tuuri käy niin myös onnellisia, mutta ei tuotteliaita.

Jos missään asiassa on loppupeleissä mitään järkeä, niin pyrkimyksessä lisätä ihmisten hyvinvointia on. Kukaan ei tahdo kärsiä. Kaikki haluavat voida hyvin. Osalla ihmisistä ei kuitenkaan ole tähän aineellisia ja/tai henkisiä resursseja. Ja osa taas etsii tätä onnea itselleen haitallisista lähteistä kuten esimerkiksi päihteistä. Yhteiskuntamme tulisikin kannustaa (etenkin nuoria) ihmisiä hakeutumaan tehtäviin joissa he voivat olla avuksi. Tällä tavoin myös heidän oma elämänsä saisi merkityksellistä sisältöä ja olisivat itsekin onnellisempia (2). Ainakin oma hyvinvointini jäisi kovin kauas maksimaalisesta jos elämäni keskeisin päämäärä olisi talouskasvun optimointi ”hyödyttömien” sukulaisteni ja ystävieni kustannuksella. Rahasta puhuttaessa tulisikin aina muistaa, että se on vain väline matkalla kohti hyvinvointia.

Ja jos asiaa tarkastelee astetta pidemmälle myös talouskasvun kannalta, niin ei ole lainkaan yksiselitteistä, että 30-vuotias mainostoimiston johtaja automaattisesti lisää yhteisön tuottavuutta enemmän kuin 60-vuotias alkoholisti. Yhteisö toiminee tehoikkaimmin silloin kun sen jäsenet tuntevat olonsa turvatuiksi ja voivat hyvin. Jos ihmisillä sen sijaan on jatkuva huoli läheisistään (esimerkiksi alkoholisoituneista vanhemmistaan tai lapsistaan), niin todennäköisesti myös heidän työkykynsä jää alle huipputason. Toiset työt myös lisäävät enemmän ihmisten hyvinvointia kuin toiset ja osa nykyisin tehtävästä työstä on jopa haitallista hyvinvointia ajatellen. Esimerkiksi pikavippien mainostamista olisi järkevintä rajoittaa samalla tavoin kuin alkoholin ja tupakan kohdalla on menetelty. Tästä vinkkelistä katsottuna yhteiskunnan hyvinvointia ajattelevan kirurgin ei siis ehkä kannattaisikaan leikata näiden asioiden parissa työtään tekeviä mainosmiehiä (ihmiskaupan, huumausaineiden tai aseteollisuuden parissa työskentelevistä puhumattakaan).

Onneksi ”rivilääkärin” ei tarvitse pohtia moisia joka päiväisessä työssään. Niitä hoidetaan jotka tarvitsevat apua. Se on inhimillistä. Sellaisen työn tekeminen tukee myös työntekijän hyvinvointia (kunhan sitä vain on sopivasti). Yhteiskunnan kannalta nämä pohdinnat ovat kuitenkin järkeviä jos eivät suorastaan välttämättömiä. Tälläkin hetkellä on aivan liian paljon ihmisiä ”joilla ei mene hyvin”. Yhteiskuntamme tulisikin panostaa enemmän (perus)terveydenhuoltoon. Ei kuitenkaan liikaa, sillä tietyn pisteen jälkeen terveydenhuoltoon laitetut rahat eivät enää tuotakaan hyvinvointia vaan päinvastoin tekevät ihmisistä vain sairaampia. Yleistä hyvinvointia ajatellen olisikin keskeisempää panostaa mm. koulutukseen.

Olivatpa terveydenhuollon käytössä olevat resurssit sitten minkäsuuruiset tahansa, niin jonkinlaista priorisointia joudutaan kuitenkin tekemään. Esimerkiksi edellä mainitut uudet syöpälääkkeet saattavat muutoin nielaista koko terveydenhuollon budjetin. Pidemmän päälle tällainen terveydenhuoltojärjestelmä ei olisi kovin optimaalinen kansanterveyttä ajatellen. Haluttiinpa tai ei niin vastaan tulee siis tilanteita joissa joudutaan punnitsemaan, että ketä hoitaa ja ketä emme. Jos sanomme kyllä yhdelle ihmiselle, niin samalla saatamme sanoa ei sadalle muulle. Vaikeita päätöksiä.

“The purpose of life is not to be happy. It is to be useful, to be honorable, to be compassionate, to have it make some difference that you have lived and lived well.” 
-Ralph Waldo Emerson

Viitteet:
1.http://www.stm.fi/stm/toiminta_ja_talous/palvelujen_menot
2.http://www.news.wisc.edu/21983