Tieteestä, aivoista ja lorvailusta

Monilla työpaikoilla vallitsee nykyään ns. ”tehokkuusajattelu”; mitä enemmän suoritteita työajan puitteissa sen parempi. Ei siis tarvitse olla edes varsinaista kiireen tunnetta, mutta toisaalta ei ole myöskään aikaa pysähtyä ja miettiä asioita. Hyvä esimerkki tästä ovat yliopistolla työskentelevät tutkijat. Nykyinen rahoitus- ja raportointijärjestelmä kannustaa, tai suorataan pakottaa, tieteentekijöitä käyttämään ison osan ajastaan erilaisten lomakkeiden täyttämiseen. Pari kertaa vuodessa professorit ja dosentit lukkiutuvat tutkijankammioihinsa tietokoneidensa ääreen ja yrittävät vakuuttaa rahoittajat omien projektiensa hyödyllisyydestä. Tässä on oma järkensä. Jos rahaa saisi ilman selkeää suunnitelmaa ja ilman tuloksia, niin joukkoon eksyisi myös pelkän rahan perässä juoksevia ”tutkijoita”. Asialla on kuitenkin myös kääntöpuolensa. Kun omaan alaansa intohimoisesti suhtautuva tiedemies joutuu käyttämään suuren osan ajastaan ja energiastaan rahan hakemiseen, niin moni hieno oivallus jää tekemättä.

Richard Feynman ja Kary Mullis ovat hyviä esimerkkejä siitä, miten keskeistä vapaa-aika on luovuuden kannalta. Ilman Caltechin yliopiston tarjoamaa rahoitusta (sekä halukkuutta ottaa riski, ettei uusia keksintöjä ehkä edes synny), ei Feynmannilla olisi ollut aikaa leikitellä uusien ideoidensa parissa. Jos kyseinen herra olisi joutunut vuosittain paneutumaan nykyisenkaltaiseen apuraharumbaan, niin todennäköisesti Feynman diagrammit olisivat jääneet keksimättä (vuonna 1948) ja kvanttifysiikan ymmärryksemme olisi nykyistä heikompaa. Myös lääketiede näyttäisi aivan erilaiselta ilman Kary Mullisin harrastamaa jonninjoutavaa laiskottelua. Mullis on kuuluisa siitä, että viettää aikaansa mieluummin harrastustensa parissa kuin laboratoriossa. Tällainen ”päämäärätön puuhastelu” johti kuitenkin PCR menetelmän keksimiseen (vuonna 1983) ja mahdollisti sen myötä esimerkiksi useiden geneettisten sairauksien diagnosoinnin. Molemmat herrat ovat saaneet Nobel –palkinnon lorvailustaan.

Myös neurotieteen löydökset tukevat havaintoja vapaa-ajan ja luovuuden yhteydestä. Kun emme tee mitään, vaan annamme mielemme vaeltaa omia ratojaan, niin aivoissamme aktivoituu ns. default-mode-network (DMN). Tämän lepotilaverkoston toiminnan ajatellaan olevan vastuussa mielensisältöjen luovasta yhdistelystä (1). On esitetty, että tietoinen mielemme kykenee käsittelemään vain murto-osan siitä informaatiosta, mitä tiedostamaton mielemme käy läpi. Tällä tavoin löydämme ongelmiin luovia ratkaisuja joihin emme todennäköisesti päätyisi pelkällä järkeilyllä. Science –lehdessä (2006) julkaistussa tutkimuksessa koehenkilöt tekivätkin järkevämpiä valintoja esimerkiksi autoa ostaessaan silloin kun heillä ei ollut mahdollisuutta punnita ratkaisuaan tietoisesti (2). Monimutkaisissa valintatilanteissa kannattaa toki pysähtyä ja miettiä. Mikäli tietoinen mieli ei kuitenkaan heti tavoita parhaalta tuntuvaa vaihtoehtoa, niin on viisasta nukkua yön yli. Ja mikäli asiaa ei edelleenkään pysty perustelemaan itselleen eilistä päivää paremmin, niin silloin on parasta vain luottaa intuitioonsa. Keskeistä on, että antaa mielelleen aikaa prosessoida asiaa.

Ei siis muuta kuin lisää yhteiskunnan tukea tieteen tekoon, niin saadaan tutkijoiden aivot aktiivisiksi ja roppakaupalla Nobel-palkintoja Suomeen. Valitettavasti asia ei ole aivan näin yksioikoinen. Vaikka tiede ja sen aikaansaannokset ovatkin todella arvokkaita, niin yhteiskunnassamme on myös muita vielä arvokkaampia asioita. Tärkein tehtävämme on huolehtia tulevien sukupolvien koulutuksesta. Ja sitä kautta hyvinvoinnista. Lisää resursseja siis ainakin koulujen perusopetukseen. Toinen tärkeä asia on järjestää tällä hetkellä elävien ihmisten terveydenhuolto kuntoon ja taata kaikille ihmisarvoinen elämä. Etenkin sairauksien ennaltaehkäisystä ja vanhusten hoivapalveluista säästetään jo nyt aivan liikaa. Koulutuksen ja perusterveydenhuollon kustannuksella tiedettä ei siis tule rahoittaa nykyistä enempää. Sen sijaan esimerkiksi mainos-ja markkinointialalla monet hukkaavat aikaansa ja energiaansa siihen, että pyrkivät luomaan ihmisille täysin turhia, ja jopa haitallisia, tarpeita. Olisikin hienoa jos yhä useampi löytäisi mielekkäältä tuntuvan työn opetus- tai terveydenhoitoalalta. Toisten auttamisesta. Tällä tavoin saataisiin Suomesta yhä terveempi ja hyvinvoivempi yhteiskunta.

Niin, ja tieteentekijöitä voisimme auttaa pidentämällä (varsinkin ansioituneiden) tutkijoiden apurahakausia. Vuoden tai kahden rahoituksen sijasta jaettaisiinkin viiden vuoden rahoituksia. Näin aivotyölle, ja sitä kautta myös uusille innovaatioille, jäisi enemmän aikaa.

Mutta jaettiinpa ne valtion rahat tulevina vuosina miten tahansa, niin oikein rauhallista joulua joka tapauksessa kaikille! Ja jos syystä taikka toisesta juuri jouluna ei ole aikaa olla jouten, niin muistakaahan ottaa sitä aikaa myöhemmin. Muuten saattavat jäädä ne oman elämän pienet suuret oivallukset tekemättä...;)

”I don't know anything, but I do know that everything is interesting if you go into it deeply enough.”

-Richard Feynman

Viitteet:

(1)   Beam E. Creativity and the default network: Is the brain at work while the mind is wandering? Neurogenesis Journal (2012) Vol 2 Issue 1.

(2)   Dijksterhuis, A., Bos, M. W., Nordgren, L. F.,& van Baaren, R. B. On making the right choice: the deliberation-without-attention effect. Science (2006).311, 1005-1007.

Rukoilemisesta ja vähän muustakin loruilusta

Olin hiljattain hyvien ystävieni häissä. Häät eivät olleet kirkossa, mutta vihkimistilaisuus oli kuitenkin varsin perinteinen ja seremoniaa vetänyt pappi kehotti useaan otteeseen ihmisiä rukoilemaan. Useimpia rukouksia lähinnä kuuntelin, mutta Isä meidän –rukouksen lausuin muiden mukana yhteen ääneen. Myöhemmin samana iltana kävin hyvän keskustelun erään ystäväni kanssa. Hän tiesi, että käyn usein meditoimassa buddhalaisessa keskuksessa. En myöskään kuulu kirkkoon. Jos en siis ole kristitty, niin miksi rukoilin?

Vanhempiani ei voi kutsua hartaiksi kristityiksi, mutta he kuuluvat (evankelisluterilaiseen) kirkkoon. Kun olin lapsi, he laittoivat minut useaan otteeseen seurakunnan järjestämille leireille (todennäköisesti saadakseen olla edes hetken rauhassa). Leireillä rukoiltiin. Iltarukouksia olen aloittanut lukemaan joskus ala-aste ikäisenä ja jatkanut sitä ainakin 15-16 –vuotiaaksi. Ehkä vanhemmaksikin. Rukouksen sisältö vaihteli varmasti vuosien mittaan. Muistan kuitenkin käyneeni mielessäni läpi päivän aikana tapahtuneet asiat joista olin kiitollinen (mukaan lukien huolehtivaiset vanhemmat, hyvät ystävät ja terveys) sekä pyytäneeni Jumalalta, että voimistelutreenit sujuisivat huomenna hyvin. Tärkeitä asioita kaikki.;) Parikymppisenä totesin, että jumala (tai Jumala) on hiukan hankala (vaikkakin todella mielenkiintoinen) käsite ja aiheesta puhuttaessa kannattaa useimmiten ensi alkuun kysyä, että mitä toinen osapuoli oikein tarkoittaa sillä sanalla. Iltarukousten lukeminen jäi.

Viitisen vuotta sitten innostuin erilaisista mielenharjoitteista ja otin jälleen tavaksi käydä kuluneen päivän tapahtumat lyhyesti läpi mielessäni ennen nukkumaanmenoa. Samalla pyrin tuntemaan kiitollisuutta monista hyvistä asioista elämässäni. Huomasin, että kyseinen tapa rauhoittaa ja uni tulee paremmin. Samalla muistot päivän tapahtumista vahvistuvat ja ”itse-elämänkerrallisesta”/ autobiografisesta minäkuvastani ja siihen liittyvästä tarinasta tulee eheämpi. Oman elämän kuviot pysyvät paremmin hallussa ja asiat sujuvat jouhevammin.

Miljoonat muutkin ihmiset puhuvat päivittäin itsekseen. Jotkut osoittavat sanansa jumalalle tai jumalille (isolla taikka pienellä j:llä), jotkut hengille, jotkut toisille ihmisille ja jotkut itselleen. Osa ei ole sen tarkemmin edes ajatellut kenelle sanat on suunnattu. Tätä on tehty jo tuhansia vuosia. Wikipedian mukaan 20 vuotta sitten ~40% suomalaisista rukoili ainakin kerran viikossa (1). Veikkaan, että ihmiset rukoilevat keskimäärin enemmän silloin kun elämässä on vaikeaa. Eli silloin kun ahdistaa ja masentaa. Mutta miksi? Iranissa oli tehty tutkimus, jossa selvitettiin 150:n syöpäpotilaan kykyä ja keinoja hyväksyä sairautensa. Rukoilevat potilaat hyväksyivät tilanteensa nopeammin ja heidän mielialansa oli parempi (2). Syövän kaltaisen vaikean sairauden kohdatessa asioiden jäsentely ja sanallistaminen tekevät hyvää. Ja sitä rukoillessa ainakin tulee tehtyä. Uskoipa sitä sitten mihinkään korkeampaan voimaan taikka ei. Rukoillessa monet myös antavat itselleen luvan olla omien vaikeiden tunteidensa kanssa. Kun viipyilee hetken ahdistuksen äärellä, niin saattaa huomata, etteivät se ehkä olekaan niin musertavaa kuin mitä siitä on ajatellut. Samalla ahdistaviin muistoihin liittyy tämä uusi muisto rauhallisesta hetkestä jolloin olikin ihan ok olla. Ja kun ahdistava muisto seuraavan kerran palaa mieleen, niin samalla ”aktivoituu” myös muisto tästä rauhoittavasta läsnäolon hetkestä. Ahdistuu lievenee ja olo on parempi.

Monet rukoilevat myös silloin kun asiat sujuvat jo valmiiksi hyvin. Tällöin asioiden toistaminen mielessä voi muistuttaa ainakin siitä mikä on tärkeää. Jos esimerkiksi lapsesta asti lukee rukouksia joissa mietiskelee rakkautta, kiitollisuutta, anteliaisuutta ja anteeksiantoa, niin 50-vuoden ikään mennessä mieli on työskennellyt jo melkoisen tovin näiden teemojen ympärillä. Ja se mihin keskittyy, se kehittyy. Myös erilaiset meditaatioharjoitteet hyödyntävät tätä mielen kykyä muovautua. Esimerkiksi buddhalaisen perinteen myötätunto- (metta-) harjoitteilla ja kristillisen perinteen rukouksilla on paljon yhteistä. Hyvällä keskittymisellä tehtyinä nämä molemmat rauhoittavat mieltä ja kehittävät kykyä tuntea myötätuntoa ja rakkautta. Myönteisten tunteiden määrä elämässä siis lisääntyy ja kärsimys vähenee.

Sama pätee myös toiseen suuntaan. Jos jatkuvasti lausumme mielessämme esimerkiksi sellaisten rap biisien lyriikoita, joiden keskeinen sanoma on väkivallan tai päihteidenkäytön ihannointi, niin samalla muovaamme aivojamme ja asenteitamme yhä enemmän tähän suuntaan. Ilman aggressiota tai halua päihtyä pelkät lyriikat voivat toki olla vain hauskaa sanaleikkiä. Taidokasta kielellä kikkailua. Kuormittavassa elämäntilanteessa tarttuva sävelmä mieleenpainuvine kertosäkeineen voi kuitenkin tukea taitamattomia tottumuksiamme ja lisätä esimerkiksi päihteiden käyttöämme. Samalla tavoin myös tiukkaan pinttyneet uskomukset voivat lisätä kärsimystämme. Eräässä hiljattain julkaistussa hemodialyysipotilaiden haastattelututkimuksessa uskonnollisuus olikin joidenkin potilaiden kohdalla yhteydessä lisääntyneeseen ahdistuneisuuteen (3).

Pelkkää lorujen lukemista ja sokeaa uskoa oleellisempaa onkin opetella olemaan läsnä oman kokemuksensa kanssa. Opetella huomaamaan minkälaisia rukouksia sitä mielessään lausuu ja minkälaisia aikomuksia ja tunteita näiden lorujen taustalta löytyy. Jos on esimerkiksi sitä mieltä, että taito tuntea kiitollisuutta ”meidän jokapäiväisestä leivästämme” ja taito antaa anteeksi itselleen ja muille, ”niin kuin mekin anteeksi annamme niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet”, ovat hyviä ominaisuuksia, niin silloin tätä sanailua on viisasta jatkaa. Täydellä sydämellä.

”Tahdon kunnioittaa itseäni ja toisia ihmisiä.

Tahdon auttaa silloin kun voin ja silloin kun en voi auttaa, niin haluan olla tuottamatta harmia.

Tahdon muistaa myötätunnon, rakkauden ja ystävällisyyden, avoimuuden ja rehellisyyden, anteliaisuuden, tarkkaavaisuuden ja tarmokkuuden, kärsivällisyyden ja kiitollisuuden merkityksen.

Haluan olla onnellinen. Minulla on myös oikeus ja mahdollisuus siihen.

Kaikki elävät olennot haluavat olla onnellisia ja meillä kaikilla on oikeus ja mahdollisuus siihen. Joka hetki.

Haluan muistaa, että elämässä on kärsimystä. Vanhenemme, sairastumme ja kuolemme. Niitä en voi välttää. Kärsimys itsessään syntyy halusta. Ja päästämällä irti haluista voin olla vapaa kärsimyksestä, elää onnellisempaa elämää ja auttaa myös muita olemaan onnellisia.”

Viitteet: 

(1)           Harri Heino: Mihin Suomi tänään uskoo. Helsinki: WSOY, 2002.

(2)           Haqhiqhi F. Correlation between religious coping and depression in cancer patients. Psychiatr Danub. 2013 Sep;25(3):236-40.

(3)           Ramirez et al. The relationship between religious copig, psychological distress and quality of life in hemodialysis patients. J Psychosom Res. 2012 Feb:72(2):129-35.